"Macumazahn, huolehdi, että minut haudataan kansani tavan mukaan, silmäni Zulu-maata kohti", ja puristaen kättäni hän kääntyi vihollisiin päin.
Samassa kiipesi zu-vendi-upseeri Kara suureksi hämmästyksekseni keskentekoisen vallituksen yli ja asettui zulun viereen vetäisten päättävästi miekkansa.
"Tuletko sinäkin?" naurahti vanha soturi. "Tervetuloa — tervetuloa, urhoollinen sydän! Ow! miehelle, joka osaa kuolla kuin mies; ow! kuolemalle ja aseiden kalskeelle. Ow! me olemme valmiit. Me hiomme kynsiämme kuin kotkat ja assegaimme välähtelevät auringossa; heristämme keihäitämme ja himoamme taistelua. Kuka tulee tervehtimään kuningatarta (Inkosia-kaasia)? Kuka tahtoo häneltä kuoleman suudelman?
"Minä tikka, lahtari, nopsajalka, minä Umslopogaas, tapparan haltija, amazulujen päällikkö ja Nkomabakosin rykmentin komentaja, minä Umslopogaas, kuninkaan neuvonantajan kasvatti, Makedaman pojanpoika ja kuningas Chakan jälkeläinen, minä voittamattoman voittaja, minä susiveikko, minä kansani ylhäisin, haastan koko roistojoukon taistosille elämästä ja kuolemasta. Kuuletteko, minä odotan? Ow! sinäkö vai sinäkö?"
Vielä hänen puhuessaan tahi oikeammin laulaessaan hyökkäsivät viholliset, joiden joukossa näin sekä Nastan että Agonin, portaita ylös, ja eräs roteva soturi syöksyi toveriensa edellä puoliympyrän muotoiselle tasanteelle, jossa zulu seisoi, ja iski tätä raskaalla keihäällään. Umslopogaas taivutti vain ruumistaan, niin että isku meni harhaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä vieri vihollinen halkaistuin päin portaita alas pudottaen kilpensä. Hurjaa sotalauluaan yhä laulaen zulu sieppasi sen käteensä.
Samassa surmasi Karakin yhden hyökkääjän ja sitten seurasi näytelmä, jolla ei ole vertaistaan.
Kuolemaa halveksien syöksyivät soturit portaita ylös, kaksi ja kolmekin kerrallaan, mutta yhtä nopeasti heiluivat tappara ja miekkakin survaisten hyökkääjät kuolleina tahi kuolevina portaita alas, ja mitä kuumemmaksi taistelu kävi, sitä kirkkaammin loistivat zulun silmät ja hänen käsivartensa näytti vain vahvenevan. Hän kajautteli sotahuutojaan ja luetteli surmaamiensa päälliköiden nimiä, ja hänen hirveän tapparansa iskut satelivat tiheästi ja paikalleen ja tekivät joka kerta totta. Tässä viimeisessä ikimuistettavassa taistelussaan ei hänellä ollut aikaa loistaa taidokkailla tempuillaan, mistä hän muutoin niin piti, vaan hän löi täysin voimin ja koko terällä, ja joka isku kaatoi miehen.
Häntä iskettiin miekoin ja keihäin ja hän oli aivan punainen verestä, mutta kilpi suojeli hänen päätään ja teräspaita hänen ruumistaan ja uljaan Karan avulla hän piti yhä puoliaan.
Vihdoin Karan miekka katkesi ja hurjasti painiskellen hän vieri erään vihollisen kanssa portaita alas ja kuoli sankarin tavoin, mikä hän olikin.
Mutta Umslopogaas ei väistynyt tuumaakaan.