"Sitähän ajattelinkin", sanoin sitten hiljaa; "ja sinä juttelet vain, että paranen vielä!"
En halunnut antaa heidän nähdä miten hämmästynyt olin piirteeni nähdessäni. Harmahtava harjastukkani oli muuttunut lumivalkoiseksi, kellertävät kasvoni olivat rypistyneet tuhansiin ryppyihin ja silmäin alla oli leveät punaiset juovat.
Nyleptha purskahti itkuun ja Curtis koetti jälleen muuttaa puheenaihetta. Hän kertoi, että taiteilijat olivat veistäneet Umslopogaas-vainajan piirteet marmoriin valtaistuinsaliin sijoitettavaa muistopatsasta varten. Kuvanveistäjät olivat jo työssä ja patsas, joka tehtiin mustasta marmorista, esitti kohtausta, jolloin Umslopogaas murskasi pyhän kiven. Sen rinnalle aiottiin asettaa toinen, valkoisesta marmorista tehty, joka esittäisi minua ja ratsuani Päivänsädettä hetkellä, jolloin se sortui palatsin pihaan päästyämme.
Veistokset valmistuivat noin kuuden kuukauden kuluttua taistelun jälkeen, juuri tätä kirjoittaessani, ja ovat todellakin hyvin kauniit. Umslopogaas on aivan näköisensä. Minä olin myöskin hyvin onnistunut, mutta rumaa naamaani on vähän liiaksi kaunisteltu, luultavasti vain sentähden, ettei rumuus miellytä ketään. Veistostahan katselevat tuhannet ihmiset.
Curtis kertoi vielä, että Umslopogaasin viimeinen toive oli täytetty. Hänen ruumistaan ei oltu poltettu maan tavan mukaan, vaan hänet oli peitetty kultalevyillä ja asetettu kiviarkkuun istuvaan asentoon, zulujen tavoin polvet leuan alle. Sitten hänet oli juhlallisesti haudattu portaiden yläpäässä olevan puoliympyrän muotoisen tasanteen alle, jota hän oli niin loistavasti puolustanut, kasvot kaukaista Zulu-maata kohti. Siellä hän istuu ja on aina istuva, sillä hänen ruumiinsa palsamoitiin ennen arkkuunpanoa, ja vartioipi paikkaa, jota hän niin urhoollisesti puolusti ylivoimaista vihollista vastaan. Kansa kertoo, että hänen haamunsa nousee öisin haudastaan ja seisoo tasanteella heristäen Inkosi-kaasia näkymätöntä vihollista kohti; keskiyön hetkellä karttavat kaikki paikkaa, johon sankari on haudattu.
Tämä antoi aiheen omituiseen tarinaan tahi ennustukseen, joka syntyi zu-vendi-kansan keskuudessa, tuolla selittämättömällä tavalla, millä tarut ja sadut syntyvät raakalais- ja puolisivistyneiden kansojen keskuudessa.
Sanotaan nimittäin, että niinkauan kuin vanha zulu istuu paikoillaan katsellen portaita alas, joita hän elävänä puolusti, niin kauan on uusi, englantilaisen ja Nylepthan avioliitosta polveutuva hallitsijasuku istuva Zu-Vendis-maan valtaistuimella. Mutta silloin kun hänet nostetaan haudastaan tahi hänen luunsa vuosisatojen kuluttua vihdoin lahovat tomuksi, sortuu suku ja Rademaksen portaat ja zu-vendi-kansa katoaa kansakuntien joukosta.
XXIII.
OLEN PUHUNUT.
Noin viikon kuluttua Nylepthan käynnistä tuli Curtis eräänä aamuna luokseni ja kysyi, jaksaisinko tulla päivällisen jälkeen hetkeksi kuningatarten vastaanottohuoneeseen. Nyleptha oli päättänyt selvittää välinsä Soraiksen kanssa ja tahtoi, että olisin läsnä tilaisuudessa, jos vain suinkin voisin. Koska olin vähitellen reipastunut niin paljon, että olin hetkisen ylhäällä keskipäivällä, päätin mennä. Halusin myös vielä kerran nähdä tuon onnettoman naisen. Pukeuduin Alphonsen avulla ja niin me sitten lähdimme matkalle vastaanottohuonetta kohti. Saavuimme luultavasti liian varhain, sillä huoneessa ei ollut vielä ketään muutamia hovipalvelijoita lukuunottamatta, mutta olin tuskin ehtinyt istua erääseen nojatuoliin, kun Sorais astui sisään vahvan vartioston saattamana. Asu oli entinen kuninkaallinen ja hänellä oli kädessään sama pienoinen hopeakeihäs, jonka olin ennenkin nähnyt. Hän oli vieläkin yhtä säteilevän kaunis, mutta ylpeiden kasvojen ilme oli hieman väsähtänyt. Nähdessäni hänet minut valtasi syvä sääli ja horjuen seisoalleni minä kumarsin syvään ja sanoin olevani pahoillani, etten voinut sairauteni tähden seisoa hänen läsnäollessaan. Hän punehtui hieman ja naurahti sitten katkerasti.