Vuosi on kulunut siitä, kun rakkain ystävämme Allan Quatermain kirjoitti sanat "Olen puhunut" tämän seikkailukertomuksen loppuun. Hän ei luultavasti milloinkaan ajatellut, että se joutuisi julkisuuteen, mutta nyt on eräs merkillinen sattuma tehnyt mahdolliseksi lähettää kertomuksen Englantiin, ja sentähden olen rohjennut liittää siihen omasta puolestani tämän lisäyksen. Ei ole kuitenkaan lainkaan varmaa, saapuuko lähetykseni perille, mutta kun meidän elinaikanamme ei toista mahdollisuutta todennäköisesti tule, niin olemme minä ja Good päättäneet käyttää tätä ainoata hyväksemme, kävi miten kävi.
Viimeisten kuuden kuukauden ajalla on useita retkikuntia ollut työssä Zu-Vendis-maan kaikilla rajoilla, ja on tarkoin tutkittu, olisiko olemassa mitään tietä, joka yhdistäisi maan muuhun maailmaan. Tie onkin löydetty ja on ilmeisesti ainoa, jota myöten maahan voi tunkeutua, mutta nyt se suljetaan ainiaaksi. Olen myös saanut selville, että neekeri, joka saapui kuolemaisillaan herra Mackenzien lähetysasemalle, oli päässyt pakenemaan täältä juuri samaa tietä myöten. On nimittäin aivan varmaa, että mies oleskeli täällä jonkun aikaa noin kolme vuotta ennen meidän tuloamme, mutta jostakin erikoisesta syystä ovat papit, jotka häntä hoitivat ja auttoivat pakenemaan, pitäneet asian visusti salassa. Niinkuin jo sanoin, suljetaan tie ainiaaksi, ja työ aloitetaan heti kun sanansaattaja, joka vie mukanaan ystäväni käsikirjoituksen, on lähtenyt matkalleen. Hänellä on myös kirje Yrjö-veljelleni, jota usein ikävöin, ja pari kirjettä Goodilta ystävilleen. Ilmoitamme, ettemme tule enää milloinkaan kotiin Englantiin, joten omaiset ja perilliset saavat jakaa omaisuutemme keskenään. Eurooppaan emme voi palata siitäkään syystä, että meidän on mahdoton poistua Zu-Vendis-maasta, vaikka kuinka hartaasti haluaisimmekin.
Sanansaattaja, jonka matkan toivon onnistuvan hyvin, on — Alphonse. Hän on jo ehtinyt kuolemaan saakka kyllästyä Zu-Vendis-maahan ja sen asukkaihin. Hän myöntää kyllä, että maa on hyvin kaunis, totta kait, mutta siitä huolimatta hänellä on sanomattoman ikävä. Ei ole teattereita eikä kahviloita ja hän muistelee vain armasta Annetteansa, josta hän sanoo uneksivansa kolme kertaa viikossa. Onhan kyllä tunnettua, että kaikki ranskalaiset kärsivät koti-ikävästä, mutta Alphonseen nähden luulen asian olleen toisin. Koti-ikävän takia hän ei halunnut maasta lähteä, vaan aivan toisista syistä. Häntä nimittäin pilkattiin kaikkialla sentähden, että hän oli Soraiksen vankina ollessaan piiloutunut suuren lipun alle päästäkseen joutumasta taisteluun. Katupojatkin huutelivat hänelle pilkkasanoja, ja hänen elämänsä on käynyt aivan sietämättömäksi.
Hän on päättänyt lähteä, eivätkä matkan sanomattomat vaivat ja lukemattomat vaarat peloita häntä, kun hän vain pääsee pois tästä kirotusta maasta, sanoo hän. Vaara joutua ranskalaisen poliisin kynsiin vastaamaan muutamista kolttosista ei myöskään hirvitä häntä. Alphonse-parka! Meidän on sangen ikävä hänestä erota, ja hänen itsensä ja tämän kertomuksen takia minä toivon, että hän pääsee onnellisesti perille. Hänellä on niin paljon kultaa mukanaan, että hän on Eurooppaan saavuttuaan rikas mies, ellei matkalla mitään erikoista tapahdu, ja hän voi mennä huoletta naimisiin Annettensa kanssa, jos Annette vielä elää ja huolii Alphonsestaan.
Kirjoitettuaan kertomuksensa viimeisen luvun viimeiset sanat kuoli Quatermain seuraavana aamuna päivän sarastaessa. Nyleptha, Good ja minä olimme saapuvilla, ja hetki oli yhtä liikuttava kuin kauniskin. Kuolinkamppailu alkoi noin tuntia ennen auringon nousua. Good purskahti itkuun ja kuoleva ystävämme sai siitä aiheen viimeiseen leikilliseen huomautukseensa. Liikutus oli saanut monokkelin putoamaan Goodin silmästä, minkä seikan Quatermain heti huomasi.
"Kerrankin", kuiskasi hän koettaen hymyillä, "näen minä Goodin ilman monokkelia."
Sitten hän makasi hiljaa, kunnes aurinko alkoi nousta, jolloin hän pyysi meitä kohottamaan häntä hiukan, että hän saisi nähdä viimeisen kerran auringon nousevan.
Katsellen heleän aamuruskon kultaamaa taivasta virkkoi hän hiljaa:
"Pian menen tuosta kultaportista sisälle."
Kymmenen minuuttia myöhemmin kohottautui hän jälleen ja katsoi tarkkaan meitä jokaista.