"Kertomuksestaan päättäen hän näytti saaneen kärsiä sanomattomasti ja kestää lukemattomat vaivat, ja oli viikoittain elänyt vain juurilla ja marjoilla. Hengissä hän kuitenkin pysyi ja pyrki aina vain etelää kohti, kunnes hän vihdoin saapui tänne.
"Yksityiskohtaisempaa kuvausta hänen matkastaan minä en milloinkaan kuullut, sillä minä käskin miehen, joka oli hyvin sairas, mennä levolle ja tulla aamulla jälleen luokseni. Pyysin työnjohtajaa pitämään häntä silmällä ja hoitelemaan häntä yön aikana. Mutta miespololsella oli niin hirveä syyhy, ettei työnjohtajan vaimo huolinut häntä huoneeseensa, vaan antoi hänelle huovan ja käski hänen maata ulkona. Nyt oli asian laita niin, että eräs leijona hiiviskeli juuri niihin aikoihin tässä ympärillämme ja oli onnettomuudeksi vainunnut tuon onnettoman matkamiehen, jonka pään se puri melkein poikki kenenkään kuulematta hiiskaustakaan. Siinä oli hänen kertomuksensa tuosta valkoisesta kansasta ja minä en voi sanoa, onko siinä perää vai ei. Mitä te luulette, herra Quatermain?"
"En tiedä", sanoin minä pudistaen päätäni. "Tämä laaja mannermaa kätkee niin monet salaisuudet, etten suinkaan tohdi väittää miehen puheita perättömiksi. Oli nyt miten oli, asiasta aiomme päästä selvyyteen. Täältä matkaamme Lekakiseraan, josta jatkamme, jos olemme elossa ja terveet, tuolle Laga-järvelle. Jos sen takana sitten asustaa jokin valkoihoinen kansa, niin koetamme kaikin mahdollisin keinoin löytää sen."
"Tepä olettekin oikein uskaliasta väkeä", sanoi herra Mackenzie hymyillen.
IV.
ALPHONSE JA HÄNEN ANNETTENSA.
Päivällisen jälkeen katselimme lähetysaseman perinpohjin, joka on mielestäni paraiten onnistunut ja kaunein, mitä milloinkaan olen Afrikassa nähnyt. Sitten palasimme kuistille, jossa tapasimme Umslopogaasin mielityössään. Hän puhdisti pyssyjä, mikä oli ainoa työ, johon hän omasta aloitteestaan ryhtyi, sillä zulu-päällikkö pitää arvoaan alentavana tehdä työtä käsillään. Hän tekikin työnsä kiitettävän hyvin. Oli omituista nähdä tuon rotevan zulun istuvan lattialla tappara lähettyvillään seinää vasten ja puhdistavan pitkillä ylimysmäisillä sormillaan hellävaroin ja huolellisesti kiväärien lukkoja.
Jokaisella pyssyllä oli oma nimensä. Curtiksen kaksipiippuinen oli "ukkonen" ja minun kevyt express-kiväärini, joka paukahti hyvin terävästi, oli "kimeä-ääninen pikku paholainen". Winchesterit olivat "naisia, jotka puhuivat niin nopeasti, ettei sanaa toisesta erottanut", ja kuusi martini-luodikkoani olivat "rahvasta".
Hänellä oli myöskin tapana puhella pyssyille, joita hän puhdisti, kuin eläville olennoille, mikä oli sangen merkillistä kuulla. Niille hän uskoi huolensa ja murheensa ja puhutteli niitä hellimmillä lempinimillä.
Tappara oli kuitenkin Umslopogaasin parhain ystävä, jolle hän saattoi väliltä tuntikausia jutella. Sivellen kirveen kirkasta terää hän muistutteli mieleensä kaikki seikkailut, joista hän oli selvinnyt rakkaan tapparansa avulla ja joista monet olivat kerrassaan hirvittävät. Tapparalleen hän oli antanut tuon juhlallisen nimen "Inkosi-kaas", jota zulujen kielessä käytetään jotakin mahtavaa kuningatarta mainitessa. Kului pitkä aika, ennenkuin sain selville miksi hän oli antanut aseelleen sellaisen nimen. Vihdoin kysyin häneltä kerran asianlaitaa ja hän vastasi, että kirveshän oli selvästi naiselliseen sukupuoleen kuuluva, koska sen sekautuminen asioiden kulkuun oli aina vakavinta laatua. Kuningatar se oli sentähden, että kaikki vaipuivat maahan sen edessä sen kauneuden ja voiman mykistäminä. Joutuipa hän mihin pulaan hyvänsä, neuvotteli hän aina "Inkosi-kaas'in" kanssa tilanteesta; ja kun kysyin häneltä mitä se hyödytti, vastasi hän, että "Inkosi-kaas" oli viisaampi kuin monet, sillä se oli "nähnyt niin monen miehen aivot".