Otin kirveen käteeni ja katselin tarkemmin tuota peloittavaa asetta, joka oli, kuten olen jo ennemmin sanonut, alkujaankin sota-aseeksi tehty. Suunnattoman suuren sarvikuonon sarvesta tehty varsi oli kolmen jalan ja kolmen tuuman pituinen ja noin tuuman ja neljänneksen vahvuinen ja sen päässä oli noin appelsiinin kokoinen pyöreä pahka, joka oli siihen jätetty estämään vartta luiskahtamasta kädestä. Tämä luinen varsi oli vahvuudestaan huolimatta notkea ja taipuisa ja siis tavattoman kestävä. Kaiken varalta oli varren ympärille kiedottu aina parin tuuman päähän toisistaan kiiltävät kuparirenkaat, jotka vain lujittivat otteen estäen käden luisumasta. Aivan terän lähellä oli varressa joukko pieniä pykäliä, jotka osoittivat aseella taistelussa kaadettujen vastustajain lukumäärää.
Terä oli tehty parhaimmasta teräksestä, eikä Umslopogaas tiennyt, mistä se oli alkujaan kotoisin. Hän oli ottanut aseen eräältä päälliköltä, jonka hän oli kauan sitten taistelussa surmannut. Sen hieman sisäänpäin kaareva terä oli noin kuuden tuuman levyinen ja terävä kuin partaveitsi. Vastapäisellä puolella oli neljän tuuman pituinen tukeva piikki, joka oli päästään parin tuuman pituudelta ontto kuin suutarin reikärauta. Ylempänä oli aukko, josta kaikki, mitä tuohon putkeen joutui, pakkautui vähitellen ulos aseen sitä puolta käytettäessä.
Sitäpä Umslopogaas tavallisesti käyttikin taistelun tuoksinassa, kuten myöhemmin saimme nähdä, iskien sillä salamannopeasti pyöreän sievoisen reiän vastustajansa kalloon. Tungoksessa, kun tilanne alkoi käydä uhkaavaksi, läimäytteli hän sitävastoin täydellä terällä oikeaan ja vasempaan, ja jälki, jonka "Inkosi-kaas" silloin jätti, oli totisesti hirveä. Mutta mieluummin hän käytti kuten jo sanoin tapparansa piikkiterää, ottaen koko asian silloin kuin urheilun kannalta, sillä aseen käyttö vaati silloin paljon suurempaa taitoa. Ja taitava hän olikin. Hänen liikanimensä "tikka" oli luultavasti johtunutkin tuosta hänen erikoistaidostaan.
Semmoinen oli Umslopogaasin Inkosi-kaas, merkillisin ja hirvein lyöntiase mitä milloinkaan olen nähnyt, jota hän rakasti kuin silmäteräänsä. Aterioidessaan hän vain hellitti sen kädestään ja silloinkin se oli aina hänen reitensä alla.
Ojentaessani Umslopogaasille hänen tapparansa tuli Flossie-neiti kuistille ja pyysi minun tulla katsomaan hänen kukkaiskokoelmaansa, jossa oli Afrikan liljoja ja muita ihania kukkia. Monet olivat minulle aivan outoja, ja luulenpa, ettei kasvitiedekään niitä kaikkia tuntenut. Kysyin häneltä, oliko hän milloinkaan nähnyt tahi kuullut puhuttavankaan "Goya-liljoista", jonka Keski-Afrikan tutkijat olivat minulle kertoneet välistä nähneensä. Sen ihmeellinen kauneus oli aivan lumonnut heidät, sanoivat he.
Tämä lilja, jonka alkuasukkaat sanovat kukkivan vain kerran kymmenessä vuodessa, kasvaa kuivimmilla paikoilla ja sen sipuli on kasvin kokoon verraten hyvin pieni. Minun mieleeni onkin tuo ihana kukka painunut lähtemättömästi, sillä minä näin sen ensi kerran olosuhteissa, joita en milloinkaan unhota. Mutta sen sädehtivää kauneutta en kykene kuvaamaan ja sen hurmaava tuoksu on sanalla sanoen verraton. Jokaisesta sipulista kasvaa vain yksi kukka, joka on maanrajassa olevasta lehtikimpusta kohoavassa paksussa ja aivan sileässä varressa, ja kukka, jonka minä näin, oli neljätoista tuumaa läpimitaten ja kapean, ylhäältä laajenevan maljakon muotoinen.
Tummanvihreä nuppu muistuttaa hiukan lumpeen kukan nuppua, mutta jakautuu kukan auetessa neljään kielekkeeseen, jotka kauniisti kaartuvat taaksepäin vartta kohti. Terälehtien muodostama sirosti laajeneva kupu on aivan lumivalkoinen ja sen sisäpuolella on toinen heleänpunainen ja sametinhieno, jonka pohjasta kohoaa yksi ainoa kullanvärinen hede. En ole milloinkaan nähnyt kukkaa, jonka kauneutta ja tuoksua voisi verrata tähän ihmeelliseen liljaan, jonka vain harvat miehet ovat nähneet. Nähdessäni kukan ensi kerran minä muistan ajatelleeni, miten kukatkin kauneudellaan ja sulollaan luojansa voimaa ja kunniaa ylistävät.
Flossie-neiti sanoi tuntevansa kukan hyvin ja oli koettanut saada sen kukkimaan kukkaistarhassaan, mutta onnistumatta. Lilja kukki muutoin juuri tähän aikaan, joten hän luuli voivansa näyttää minulle sen hurmaavan kukan.
Sitten minä kysyin tuolta herttaiselta lapselta, eikö hän tuntenut itseään kovin yksinäiseksi täällä alkuasukasten keskuudessa ilman ketään samanikäisiä valkoihoisia kumppaneita.
"Yksinäiseksikö?" toisti hän. "En suinkaan. Olen onnellinen aamusta iltaan ja sitäpaitsi minulla on omat toverini. En tahtoisi mistään hinnasta asua paikassa, jossa olisi vain valkoisia tyttöjä, niin ettei kukaan voisi huomata mitään erotusta minun ja heidän välillään. Mutta täällä", lisäsi hän nakaten hiukan niskojaan, "minä olen minä ja jokainen alkuasukas ympäristössä tuntee 'Valkoisen Lumpeen' — nimi on heidän antamansa — ja on valmis tekemään mitä minä vain tahdon. Olen lukenut Englannin pikku tytöistä eikä siellä ole ollenkaan sellaista. Heidän täytyy tarkoin noudattaa opettajattariensa tahtoa ja muutenkin näyttää elämä olevan siellä hyvin vaikeaa. Minun sydämeni särkyisi, jos minut teljettäisiin tuommoiseen kouluun, joka on kuin vankila, enkä saisi olla vapaa — vapaa kuin ilma."