Hän joutui hiukan hämilleen, mutta hetkisen tuumittuaan hän vastasi rauhallisesti:
"Niitäpä toisia henkiä vain."
"Sinä siis tahtoisit jatkaa murhaamistasi kuoltuasikin?" sanoin minä.
"Minä en murhaa", vastasi Umslopogaas närkästyneesti; "minä tapan vain rehellisessä taistelussa. Mies on syntynyt tappamaan. Hän, joka ei tapa, kun hänen verensä kiehuu, on akka eikä mies. Ihmiset, jotka tappavat, eivät ole orjia. Minä sanoin tappavani vain rehellisessä taistelussa, ja kun olen mennyt varjojen maahan, niinkuin te valkoiset miehet sanotte, niin minä toivon, ettei siellä olekaan mitään kieroa peliä, jota on niin paljon tässä maailmassa. Olkoon minun henkeni ikuisesti kirottu ja luihini kahlehdittu, jos se kerrankin hairahtuisi murhaamaan salaa kuin bushmanni myrkkynuolellaan!" Hän poistui arvokkain askelin ja jätti minut yksikseni nauramaan.
Samassa palasi vakooja, jonka isäntämme oli lähettänyt tiedustelemaan, näkyikö masai-ystävistämme jälkeäkään. Hän ilmoitti miehineen tutkineensa seudun ristiin rastiin viidenkymmenen penikulman laajuudelta näkemättä ainoatakaan vierasta soturia, niin että he uskoivat roistojen luopuneen takaa-ajosta ja palanneet omille alueilleen. Herra Mackenzie huokaisi helpotuksesta ja meidän ilomme oli melkein rajaton, sillä masai-soturin yöllinen vierailu riitti meille pitemmäksikin ajaksi. Yleinen johtopäätös oli siis, että masait olivat kääntyneet kotiinsa huomattuaan meidän päässeen lähetysaseman turviin, jota vastaan he tiesivät olevat turhaa yrittääkään hyökätä. Saamme myöhemmin nähdä miten pahasti erehdyimme.
Tiedustelijain poistuttua ja rouva Mackenzien ja Flossien mentyä levolle ilmestyi Alphonse, tuo pieni ranskalainen, kuistille ja Curtis, joka puhuu ranskaa hyvin, kehoitti häntä kertomaan meille, miten hän oli joutunut Keski-Afrikkaan. Alphonse täyttikin hänen pyyntönsä, mutta hänen kieltensekoituksensa oli niin merkillistä, etten kykenekään selostamaan kaikkea mitä hän kertoi.
"Isoisäni", aloitti hän, "palveli Napoleonin kaartissa. Hän oli mukana Moskovassa eikä saanut paluumatkalla muuta syödäkseen kuin kaksi paria vanhoja säärystimiä. Toiset olivat hänen omansa ja toiset hän varasti joltakin kaveriltaan. Hän joi mahdottomasti ja juovuksissa hän kuolikin, ja minä muistan, kun hänet saatettiin rumpujen pauhatessa haudan lepoon. Minun isäni —"
Tässä me keskeytimme hänet ja ehdotimme, että hän antaisi vanhempainsa levätä rauhassa ja kävisi asiaan käsiksi.
"Teidän tahtonne on minun lakini, hyvät herrat", vastasi tuo naurettavan pieni mies kohteliaasti kumartaen. "Tahdon vain osoittaa, etteivät sotilaallinen koko ja ryhti ole perinnölliset. Isoisäni oli komea, kuuden jalan ja kahden tuuman pituinen mies, tulen ja säärystinten nielijä. Viiksistään hän oli myöskin kuuluisa. Minulla on vain hänen viiksensä eikä — mitään muuta.
"Olen syntynyt Marseillessa ja olen ammatiltani kokki, hyvät herrat. Tuossa kunnon kaupungissa minä olen nuoruuteni onnelliset päivät viettänyt. Continentalin hotellissahan minä pesin pöytiä monta herran vuotta. Tuo kultainen aika!" ja hän huokasi syvään. "Olen ranskalainen ja lienee tarpeetonta sanoa, että minä ihailen kaikkea kaunista. Niin, minä suorastaan jumaloin kauneutta. Me ihailemme puutarhan kaikkia ruusuja, hyvät herrat, mutta me poimimme vain yhden ja minä taitoin yhden ihanan ruusun, mutta haavoitin käteni. Hän oli kamarineitsyt, nimeltään Annette, jonka vartalo oli pyörryttävän kaunis ja kasvot kuin enkelin — mutta sydän — voi hyvät herrat, kaikkeen sitä pitää köyhän ihmisen tässä maailmassa joutuakin — sydän oli musta ja liukas kuin kiiltonahkasaapas." Alphonse purskahti tässä valtavaan itkuun.