"Älkää nyt, hyvä mies, noin murehtiko", koetti Curtis lohduttaa häntä taputtaen häntä sydämellisesti olkapäälle.
Alphonse rauhoittui ja sanoi olkapäätään hieroen:
"Herra tahtoi epäilemättä lohduttaa minua suuressa murheessani, mutta herran käsi on hiukan liian raskas. No niin, me rakastimme toisiamme, Annette ja minä, ja olimme hyvin onnelliset, mutta sitten tuli isku — herrat antakoot minulle anteeksi, että jälleen kuivaan kyyneleitäni, mutta muuta en voi saamari vieköön tehdä, kun ajattelen noita aikoja. Minun täytyi mennä arvannostoon ja tietenkin minä sain onnettoman numeron ja minusta tehtiin sotamies. Onnetar tahtoi kostaa minulle Annetten sydämen valloituksen.
"Lähdön katkera hetki tuli ja minä koetin karata tieheni, mutta minut vangittiin ja vartijasotilaat kolhivat minua kivääriensä perillä. Minulla oli samanikäinen serkku, joka oli kankuri ja taitava työssään, mutta muutoin niin peräti ruma, ja hän surkutteli minua sydämensä pohjasta, kun sotilaat hakkasivat minua. 'Kuulehan, serkkuseni', sanoin minä silloin, 'sinulle minä uskon Annetten. Ole hänen tukensa sillä aikaa kuin minä niittelen mainetta kunnian hurmeisella kentällä.'
"'Ole huoletta', sanoi hän; 'kyllä minä pidän hänestä murheen', niinkuin hän pitikin.
"Niin minut sitten vietiin elämään parakeissa mustalla sopalla. Toverini kiusasivat minua sanomattomasti ja valmistivat minulle joka päivä todellisen helvetin. Heitä en milloinkaan unhota.
"Eräänä aamuna kuulimme uutisia; minun pataljoonani oli komennettu Tonkiniin. Kyselin mikä paikka se Tonkin oikein oli ja saamani tiedot eivät suinkaan olleet ilahduttavat. Siellä asuu kuulemma vain villejä kiinalaisia, jotka viiltävät mahan auki ennenkuin osaa arvatakaan. Mutta viisas mies tietää heti, miten hänen on milloinkin meneteltävä. Minä päätin, ettei mahaani aukaistaisi, ja karkasin.
"Saavuin Marseilleen näännyksissä kuin vanha mies ja menin suoraan serkkuni asunnolle. Katsahdin ikkunasta sisälle ja näin siellä hänet ja — Annetten. Oli juuri kirsikka-aika ja he istuivat hyvin lähellä toisiaan syöden tummia mehevännäköisiä kirsikoita. Katselin heitä siinä suu mareissa ja näin miten serkkuni otti käteensä varren, jossa oli kaksi marjaa ja pisti toisen Annetten suuhun ja toiseen omaansa. Sitten he imivät varsia, niin että heidän huulensa lähenivät arveluttavasti, ja lopulta he — häpeä sanoakin — suutelivat aivan rehellisesti. Näky oli kylläkin kaunis, mutta minä raivostuin. Minussa kiehahti isoisäni sotilaallinen veri. Minä syöksyin keittiöön, sieppasin nurkasta halon, jonka täräytin serkkuni kalloon. Hän kaatui — minä olin tappanut hänet. Minä ainakin uskon vieläkin, että tapoin hänet. Annette huusi. Santarmit saapuivat. Minä pakenin. Pääsin satamaan. Kätkeydyin erääseen laivaan. Laiva purjehti matkoihinsa. Kapteeni löysi minut ja pieksi minut pahanpäiväiseksi. Hän ilmoitti asian Ranskan poliisille eikä laskenut minua maihin, kun keitin niin hyvin. Olin hänen yksityiskokkinsa Zanzibariin saakka. Pyytäessäni palkkaa potkaisi hän minua. Zanzibarissa oli sähkösanoma meitä odottamassa. Kirosin miehen, joka keksi sähkölennättimen, ja kiroan hänet vieläkin. Minut oli vangittava sotaväestä karkaamisen johdosta, murhasta, ja en tiedäkään mistä kaikesta. Pakenin vankilasta. Näin nälkää. Kohtasin erämaassa tohtorin miehet. He toivat minut tänne. Mieleni on täällä alati murheen murtama. Mutta Ranskaan minä en palaa. Ennen elän ja kuolen täällä erämaassa kuin antaudun vaaraan joutua Bagneen."
Hän vaikeni ja me käännyimme poispäin. Kertomuksen vakavuudesta huolimatta me olimme tukehtua nauruun.
"Te itkette, hyvät herrat", sanoi hän. "Eikä ihmekään — tarinani onkin niin surullinen."