"Minä pelkään sen olevan turhaa", vastasi hän. "Flossie on ehkä jo viidentoista penikulman päässä, ja on mahdotonta sanoa, minnepäin hän on lähtenyt. Tuolla on harjanne, josta hän puhuu kirjeessään", ja herra Mackenzie viittasi pitkään kukkulajonoon, joka oli meikein yhdensuuntainen joen kanssa, mutta aleni vähitellen pensaikkoiseksi tasangoksi noin viiden penikulman päässä talosta.
Minä ehdotin, että kiipeäisimme tuohon suureen puuhun ja tarkastelisimme kaukoputkilla koko tienoon. Sen teimmekin herra Mackenzien lähetettyä ensin muutamia miehiä etsimään Flossien jälkiä ja seuraamaan niitä, jos ne löytyisivät.
Puuhun kiipeäminen olikin minun Iaiselleni maamyyrälle todellinen voimainkoetus, vaikka puusta riippuvat lujat nuoraportaat olivat alapäästäkin tukevasti maassa kiinni. Goodin laita oli toisin; lihavuudestaan huolimatta hän kapusi ylös ketterästi kuin katulyhdyn sytyttäjä.
Päästyämme ensimmäisille oksille me kiipesimme helposti laudoista tehdylle sillalle, joka oli naulattu oksiin kiinni ja oli niin tilava, että kaksitoista miestä olisi mukavasti mahtunut sinne. Näköala oli kerrassaan suurenmoinen. Viidakko ulottui joka taholle silmänkantamattomiin kuin viheriä aaltoileva tasanko, jossa siellä täällä välkehti jonkin järven auringonpaisteessa kimalteleva pinta ja näkyi jokin viljelty pellon palanen. Itäpohjoisessa kohosi Kenia-vuoren mahtava huippu, jonka juurelta näimme Tana-joen lähtevän pitkälle matkalleen valtamerta kohti ja pujottelevan erämaiden halki kuin hopeinen käärme.
Flossiesta ja hänen seuralaisistaan emme kuitenkaan nähneet merkkiäkään ja vihdoin me kiipesimme alas masentunein mielin. Kuistilla tapasin Umslopogaasin teroittamassa rauhallisesti kirvestään pienellä kovasimella, jota hän aina kuljetti mukanaan.
"Mitä nyt, Umslopogaas?" kysyin minä.
"Vainuan verta", vastasi hän lyhyesti ja vaikeni sitten itsepintaisesti.
Päivällisen jälkeen kiipesimme jälleen puuhun ja tutkiskelimme kaukoputkillamme koko tienoon mahdollisimman tarkkaan, mutta emme nähneet mitään. Palatessamme kuistille hioi Umslopogaas aina vain Inkosi-kaas'in kirkasta terää, joka oli ennestäänkin terävä kuin partaveitsi. Alphonse seisoi hänen edessään katsellen häntä pelokkaan uteliaasti. Näky olikin sangen omituinen. Tuo vanha zulu-soturi istui siinä alkuasukasten tavoin jalat ristissä, hurja ilme julmilla mutta viisailla kasvoillaan, ja hioi rauhallisesti peloittavaa asettaan.
"Mikä hirveä mies!" huudahti pieni ranskalainen ja nosti hämmästyksissään kätensä ylös. "Katsokaas reikää hänen päässään; siinähän liikkuu nahka kuin pikku lapsen päälaessa. Kukahan tahtoisi imettää tuommoista pienokaista?" ja hän räjähti nauramaan omalle päähänpistolleen.
Umslopogaas katsahti ylös ja hänen mustat silmänsä välähtivät pahaaennustavasti.