"Mitä se tuo 'puhveli-hieho' oikein hirnuu? (Nimen oli Umslopogaas antanut ranskalaiselle tämän muhkeiden viiksien ja akkamaisen luonnon tähden.) Olkoon hän vain hyvin varovainen tahi muutoin minä pian typistän hiukan hänen sarviaan. Varo itseäsi, varo itseäsi, sinä piskuinen apina mieheksi."
Alphonse oli onnettomuudeksi voittanut pelkonsa ja nauroi yhä vallattomammin tuolle "hassulle mustapintaiselle herrasmiehelle", kuten hän sanoi. Aioin juuri varoittaa häntä pysymään siivolla, kun tuo roteva zulu ponnahti samassa kuistilta Alphonsen eteen ja alkoi pyörittää kamalaa tapparaansa ranskalaisen pään ympäri kasvoillaan mahdollisimman ilkeä irvistys.
"Seiso alallasi", huusin minä; "älä hievahdakaan, jos henkesi on sinulle rakas; hän ei aio tehdä sinulle mitään pahaa!" Alphonse ei luultavasti kuullut lainkaan sanojani ja kauhu oli onneksi lamauttanut kaikki hänen jäsenensä.
Sitten seurasi ihmeellisin miekka- tahi oikeastaan kirvesleikki mitä milloinkaan olen nähnyt. Kirves kiersi ensin Alphonsen pään ympärillä vihaisesti suristen ja niin nopeasti, että sen terän tekemä ympyrä oli ilmassa kuin välähtelevä kehä, joka supistui joka kierroksella, kunnes tapparan terä vihdoin sipaisi tuon miesraukan hiuksia. Samassa silmänräpäyksessä alkoi tuo välähtelevä terä kiitää ylös ja alas, puoleen ja toiseen uhrin ruumista ja kauhusta vapisevia jäseniä myöten, piirtämättä kuitenkaan naarmuakaan hänen ihoonsa, josta se oli koko ajan vain kahdeksasosa tuuman päässä.
Oli ihmeellistä nähdä tuon pienen ranskalaisen seisovan kuin maahan naulittuna, hänen mustan kiusanhenkensä tapparan salamoidessa hänen ympärillään. Mies oli ilmeisesti käsittänyt, että pieninkin liike voisi aiheuttaa silmänräpäyksellisen kuoleman, ja hän seisoi hievahtamatta kuin kivipatsas. Leikki oli jatkunut minuutin verran, ehkä hiukan kauemminkin, kun minä näin kirveenterän välähtävän äkkiä Alphonsen kasvojen edessä, lennähtävän sivulle ja laskeutuvan rauhallisesti. Samassa putosi jokin tumma tukko maahan; ranskalainen oli menettänyt toisen ylpeästi kaartuvan viiksensä. Umslopogaas nojasi Inkosi-kaas'in varteen ja nauroi pitkään ja matalasti, ja Alphonse valahti istualleen pelon kokonaan herpaisemana. Me muut olimme katselleet hämmästyksestä sanattomina tätä aseen käytön melkein yliluonnollista taituruuden näytettä.
"Inkosi-kaas on hyvin terävä", huudahti Umslopogaas, "ja isku, joka katkaisi tuon 'puhveli-hiehon' sarven, olisi kyennyt halkaisemaan miehen kallon aina leukaan saakka. Vain harvat osaavat äskeisen temppuni, mutta kukaan ei olisi tehnyt sitä näin taitavasti. Käsitätkö nyt, sinä musta marakatti, ettei ole hyvä tulla minulle nauramaan, vai mitä? Oli hiuskarvan varassa, etten iskenyt sinua hengettömäksi. Paina siis tarkoin mieleesi, että varot visusti minulle enää nauramasta. Älä katkaise tuota hiuskarvaa, jonka varassa kärsivällisyyteni on sinuun nähden. Olen puhunut."
"Mitä tämä mieletön käytöksesi oikein merkitsee, Umslopogaas?" kysyin minä närkästyneesti. "Olethan aivan hullu. Ainakin parikymmentä kertaa sinä olit surmaamaisillasi tuon onnettoman."
"Minä en kuitenkaan tappanut, Macumazahn. Kolme kertaa oli maailma punainen silmissäni ja henki kuiskasi korvaani: 'upota Inkosi-kaas rusahtaen miehen kalloon', mutta, Macumazahn, minä hillitsin himoni. Ei, minä Ieikittelin vain; mutta voithan sanoa 'hieholle' että on viisainta olla irvistelemättä minunlaisilleni miehille. Nyt minä menen tekemään itselleni kilven, sillä minä tunnen veren hajun sieraimissani. Tarkoitan täyttä totta, Macumazahn, minä vainuan verta. Etkö ole nähnyt korppikotkien kokoontuvan ennen taistelua? Ne tietävät suuren tapon olevan tulossa, Macumazahn, ja minun vainuni on paljon herkempi kuin niiden. Tuolla alhaalla näin kuivan häränvuodan; teen siitä kilven itselleni."
"Onpa teillä jäyheä seuralainen", sanoi herra Mackenzie, joka oli nähnyt koko kohtauksen. "Alphonsehan on aivan suunniltaan pelosta; katsokaahan!" ja hän osoitti ranskalaista, joka kasvoiltaan liidun valkeana laahusti vapisevin jaloin keittiön puolelle. "Voinpa melkein vannoakin, ettei hän enää naura 'tuolle mustalle herrasmiehelle'."
"Hänen kanssaan ei ole hyvä ilveillä", vastasin minä, "sillä hän on vihastuttuaan kuin villipeto. Mutta hurjuudestaan huolimatta hän on hyvin helläsydäminenkin. Minä en unhota milloinkaan, kun hän kerran monta vuotta sitten hoiteli parin viikon ajan orpoa, noin kuukauden vanhaa pienokaista kuin hellin äiti. Hän on omituinen luonne, mutta järkkymättömän uskollinen ja vahva tuki vaaran hetkellä."