"Kuinka paljon niitä on?" kysäisin minä.
"Kolmattasataa — kolmattasataa!"
Katsahdimme jälleen toisiimme. Mitä oli tehtävä? Samassa kuului vallituksen toiselta puolen kiihkeä huuto:
"Aukaise ovi, valkoinen mies; aukaise ovi! Sanansaattaja tahtoo puhutella sinua!"
Umslopogaas iski kätensä vallituksen reunustaan ja veti itsensä niin korkealle, että hän saattoi katsella ulkopuolelle.
"Näen vain yhden miehen", sanoi hän. "Mies on asestettu ja hänellä on kori kädessä."
"Avatkaamme ovi", sanoin minä. "Seiso sinä, Umslopogaas, kirveinesi tässä ja päästä sisään vain yksi mies. Jos toinen yrittää, niin iske."
Vedin salvan sivulle. Umslopogaas seisoi vallituksen pimennossa tappara koholla, jonka kirkkaalla terällä nousevan kuun säteet kimaltelivat. Aukaisin oven ja hetkisen kuluttua astui nuori masai-soturi ylpeästi ja pystyssä päin sisään. Hän oli täydessä sota-asussa, jonka olen jo ennemmin kuvannut, ja hänellä oli suuri kori kädessään. Leveä keihäs välähteli kuutamossa, kun hän arvokkain askelin lähestyi meitä. Tulija oli harvinaisen kaunisvartaloinen noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen mies. Hän pysähtyi eteemme, laski korin maahan ja iski keihäänsä kenttään.
"Puhelkaamme hiukan", sanoi hän. "Ensimmäinen sanansaattajamme, jonka lähetimme luoksenne, ei voinut puhua", ja hän viittasi päähän, joka oli vierähtänyt kuistin portaille — mikä kammottava näky — "mutta minulla on jotakin sanottavaa, jos haluatte kuulla. Lahjoja minulla on myöskin mukanani", ja hän osoitti koria ja nauroi niin pöyhkeilevän julkeasti, että sitä on kerrassaan mahdoton kuvaillakaan. Emme voineet muuta kuin ihailla hänen rohkeuttaan.
"Selvitä asiasi", sanoi herra Mackenzie lyhyesti.