Soturi tuli takaisin ja meni ohdakkeiden sivu mitään huomaamatta ja maahan katsahtamattakaan. Jos hän olisi sen tehnyt, niin hän ei olisi voinut olla näkemättä mitä ohdakkeet kätkivät.
Mies kääntyi, mutta samassa nousi hänen piiloutunut vihollisensakin maasta kuin aave ja seurasi häntä kädet valmiina iskemään. Samassa kun soturi aikoi kääntyä takaisin, otti tuo jättiläismäinen zulu pitkän hypyn ja me näimme hänen pitkien sormiensa kiertyvän mäsäin kaulan ympärille. Soturi riuhtoili vimmatusti, mutta seuraavassa hetkessä me näimme hänen päänsä vääntyvän taaksepäin. Kuului terävää ritinää kuin olisi katkottu kuivia oksia ja hän kaatui ääntä päästämättä maahan jäsenten nytkähdellessä suonenvedontapaisesti. Umslopogaas oli hirveällä voimallaan taittanut vartijan niskan. Päästyään varmuuteen, että mies oli todellakin kuollut, hellitti Umslopogaas otteensa ja nousi viitaten meitä tulemaan lähemmäksi, minkä me teimmekin ryömien nelin kontin kuin suuret apinat. Lähestyessämme aitausta me näimme, että masait olivat täyttäneet aukon, joka oli noin kymmenen jalan levyinen, mimosa-puun tiheillä latvoilla kaikkien yllätysten varalta. "Sitä parempi vain", ajattelin minä; "ompahan ulospääsy näin ollen entistäkin hankalampi, senkin vietävät." Curtis ja Umslopogaas asettuivat paikoilleen aukon kummallekin puolelle piikkipensasten suojaan ja wakwafi ja nuo kaksi keihäsmiestä piiloutuivat aukon eteen. Mackenzie hiipi miehineen vallituksen varjossa oikealle ja minä joukkoineni kiersin vasemmalle, sijoittaen mieheni noin neljän askeleen päähän toisistaan. Aitaus oli noin viidenkymmenen askeleen pituinen ja kuljettuani noin kaksi kolmatta osaa matkasta minä katsahdin ensi kerran aitauksen yli. Alphonsea en ollut tohtinut koko aikana päästää näkyvistäni, joten hän oli nytkin aivan lähelläni.
Oli jo hyvin valoisa ja minä näin ensimmäiseksi tuon valkoisen aasin ja aivan sen vieressä Flossie-raukan kalpeat kasvot. Hän istui noin kymmenen askeleen päässä aitauksen vallituksesta, kuten poika oli kertonutkin, ja suuri joukko nukkuvia sotureita oli hänen ympärillään.
Aitauksessa oli aina vähän matkan päässä nuotioiden jätteitä, joiden jokaisen ympärillä nukkui noin kaksikymmentäviisi eilisiltaisen vahvan aterian painostamaa soturia. Siellä täällä käännähti joku, haukotteli ja katsahti itään, jossa taivas alkoi ruskottaa, mutta kukaan ei noussut. Päätin odottaa viisi minuttia, että voisimme ampua tarkemmin aamun valjetessa joka hetki valoisammaksi ja antaa samalla Goodille miehineen, joista en kuullut hiiskaustakaan, aikaa kyllin valmistautua hyökkäykseen.
Hehku taivaalla laajeni laajenemistaan punaten aavikot ja metsät salaperäisellä hohteellaan. Mahtava Kenia-vuori näkyi taampana ja sen ikuisen lumen peittämä, pilviä pitelevä huippu, johon auringon ensimmäiset säteet jo ulottuivat, hehkui kuin veri. Yläpuolellamme vaaleni taivas lempeän siniseksi muistuttaen äidin hellää hymyilyä, jossakin viritti pikku lintu aamulaulunsa ja vieno tuulenhenki suhahteli hiljaa pensaikossa pudottaen maahan miljoonia kastepisaroita. Koko luonto henki vain onnea ja rauhaa, mutta ihmissydämessä raivosivat vihan ja koston intohimot.
Olin jo valinnut uhrini — Flossien lähellä makaavan rotevan raakalaisen — ja aioin juuri antaa sovitun hyökkäysmerkin, kun samassa Alphonsen hampaat alkoivat hirvittävästi kalista. Ääni kuulosti aivan laukkaavan giraffin kavioiden kapseelta ja kaikui kauas aamun syvässä hiljaisuudessa. Riepu oli pudonnut hänen suustaan. Eräs masai, joka nukkui meistä vain kolmen jalan päässä, heräsi heti ja nousi istumaan katsellen ympärilleen ja ihmetellen mikä tuon äänen aiheutti ja mistä se oikein kuului. Survaisin pyssynperälläni ranskalaista sydänalaan, niin että hän kumartui heti melkein kaksinkerroin. Kolina taukosi, mutta maahan valahtaessaan tuo kovan onnen Alphonse tietysti pudotti pyssynsä, joka laukesi aivan korvani juuressa. Puuttui vain tuuma, ettei kuula lävistänyt päätäni.
Merkki oli annettu.
Aitauksen kummaltakin puolen alkoi samassa säännötön mutta kiihkeä tuli, johon minäkin yhdyin, ja onnistuinkin surmaamaan lähinnä Flossieta makaavan miehen juuri kun hän kohottautui hypätäkseen ylös. Aitauksen toisesta päästä kuului kaameaa kiljuntaa, ja suureksi ilokseni minä tunsin Goodin mylvähtelevien ärjähdysten kaikuvan ylinnä. Syntyi hirmuinen mellakka, jonka kaltaista en ole milloinkaan nähnyt enkä näekään. Kauhun- ja raivonhuudoin syöksyivät masai-soturit silmänräpäyksessä jalkeille, mutta meidän hyvin tähdätty lyijysateemme kaatoi heistä monta, ennenkuin ehtivät astua askeltakaan. Joukko seisoi hetkisen epäröiden tietämättä oikein mitä tehdä, mutta kun sotahuudot kajahtelivat yhä uhkaavammin aitauksen päästä ja meidän kiihkeä tulemme ei tauonnut hetkeksikään, valtasi soturit pakokauhu ja he ryntäsivät suurelle aukolle. Suuntasimme tulemme tiheimpään joukkoon ja laukaustemme vaikutus oli todellakin kaamea. Olin tyhjentänyt kiväärini kymmenen panosta sisältävän säiliön jo pari kertaa ja aioin juuri täyttää sen jälleen, kun samassa muistin pikku Flossien. Katsahdin vallituksen yli ja näin valkoisen aasin makaavan maassa potkien. Kiihkeässä ammunnassa oli ehkä jokin kuula osunut siihen tahi sitten oli jokin masai iskenyt sitä keihäällään. Lähellä ei ollut ainoaakaan elävää masai-soturia ja hoitajanainen näkyi kaikin voimin riuhtovan keihään terällä poikki nuoria, joilla Flossien jalat oli köytetty. Seuraavassa silmänräpäyksessä he riensivät molemmat vallitukselle ja alkoivat kiivetä sen yli, mutta tiukalle sidotut nuorat olivat luultavasti aivan jäykistäneet Flossie-raukan jalat, koska hänen yrityksensä ei onnistunut. Pari soturia oli sitäpaitsi huomannut pakoyrityksen ja kiiruhtivat nyt lasta kohti keihäät koholla. Toinen ehätti paikalle juuri kun Flossie vierähti aitaukseen takaisin koetettuaan kiivetä vallituksen yli. Keihäs kohosi, mutta samassa silmänräpäyksessä lävisti kuulani miehen sydämen ja hän kaatui kuin salaman iskemänä. Mutta toinen roisto oli jo yhtä lähellä ja kiväärini säiliö oli tyhjä. Flossie oli noussut ja kääntyi mieheen päin, joka lähestyi keihäs valmiina iskemään. Käännyin poispäin sydämessäni herpaiseva tuska. En voinut katsoa tuota julmaa näkyä ja auttaa en voinut. Katsahdin jälleen aitaukseen ja suureksi ihmeekseni minä näin masain pudottavan keihäänsä ja pitelevän molemmin käsin päätään horjuen puoleen ja toiseen. Samassa lennähti Flossien kädestä pieni savupilvi ja soturi suistui tantereeseen kuin isketty härkä. Muistin derringer-pistoolin, jonka Flossie oli minulle näyttänyt, ja minulle selvisi, että hän oli laukaissut molemmat piiput pelastaen siten henkensä. Seuraavassa hetkessä hän yritti toisen kerran kiivetä vallituksen yli, mikä onnistuikin mainiosti vallituksen harjalla makaavan hoitajanaisen avulla, ja minä tiesin melkein varmaan, ettei tyttöä uhannut enää mikään vaara. Hän oli turvassa. Tapauksen kuvaukseen menee jotensakin pitkä aika, mutta minä voin mennä vaikkapa valalle, ettei tuo jännittävä hetki kestänyt viittätoista sekuntiakaan. Täytettyäni kiväärini säiliön minä yhdyin jälleen ammuntaan, mutta en suunnannut nyt tultani aukolla äheltävään joukkoon, vaan tipautin jokaisen masain, joka aikoi kiivetä vallituksen yli. Tarkasti valvoen, ettei ainoakaan vihollinen päässyt pakoon sitä tietä, minä siirryin vähitellen suurta sisäänkäytävää kohti, jossa riehui raivoisa taistelu, voidakseni jos suinkin mahdollista auttaa kovalla olevia ystäviäni.
Parisataa masaita — noin viisikymmentä olimme jo surmanneet — oli kokoontunut tuolle piikkipensasten sulkemalle aukolle. Good oli kymmenen miehensä kanssa hyökännyt uljaasti vihollisen selkään ja tämä pyrki nyt suin päin pakoon luullen suurenkin joukon riehuvan takanaan. Jostakin syystä ei heidän mieleensäkään johtunut koettaa hyökätä vallituksen yli, mikä olisi helposti käynyt päinsä, vaan he pakkautuivat kaikki sisäänkäytävälle, josta me olimme tehneet vaikeasti valloitetun linnoituksen. Ensimmäinen soturi, joka koetti yhdellä hypyllä syöksyä aukon läpi, ei päässyt kunnolla maahan, ennenkuin Curtiksen tappara välähti ja halkaisi surahtaen soturin kirjavilla sulilla koristetun pään. Mies vaipui ääntä päästämättä pensaikkoon. Toiset alkoivat tämän nähtyään painautua hirveällä rähinällä aukkoon, mutta Curtiksen peloittava tappara ja Inkosi-kaas heiluivat taukoamatta ja viholliset kaatuivat toinen toisensa jälkeen sisäänkäytävän suulle ja tukkesivat pian ruumiillaan toveriensa pakotien. Jotka onnistuivat jotenkin selviämään tapparoista eivät päässeet enää wakwafin ja noiden kahden keihäsmiehen ohi, ja jos niin kävi, joutui jokainen saarroksen murtaja minun ja herra Mackenzien tulen uhriksi.
Taistelu kävi yhä raivoisammaksi. Muutamat masai-soturit juoksivat kaatuneiden toveriensa ruumiiden yli koettaen iskeä tapparamiehiä keihäillään, mutta pääasiallisesti teräspaitojen takia eivät yritykset onnistuneet. Tappara vain välähti, kuului rusahdus ja masaiden ruumiskasa oli lisääntynyt jälleen yhdellä. Näin kävi aina kun hyökkäys oli suunnattu Curtista vastaan. Tulos oli tietysti sama Umslopogaasinkin ollessa vastassa, mutta hänen taistelutapansa oli aivan erilainen. Tuo vanha zulu-soturi iski aniharvoin molemmin käsin ja käytti tavallisesti vain kirveensä piikkiterää napauttaen sillä salamannopeasti sievoisen pyöreän reiän vastustajansa kalloon, niinkuin lahoa puuta nokkiva tikka. Hän ei käyttänyt tapparansa leveää terää milloinkaan muulloin kuin joka taholta uhkaavan vaaran hetkellä tiheässä tungoksessa ja tuhotessaan vastustajan kilven. Taistelu oli hänen mielestään kuin urheilua, jolloin täydellä terällä läimäytteleminen ei ollut oikein paikallaan, ellei tilanne käynyt arveluttavaksi.