Lienee tarpeetonta kuvata taistelun viimeistä vaihetta. Sanon vain, ettei armoa anottu eikä annettukaan. Mutta eräs tapaus on kuitenkin mainitsemisen arvoinen.
Olin jo varma, että taistelu oli päättynyt, kun samassa ruumiskasasta hypähti aivan haavoittumaton soturi ja pakeni tuulispään nopeudella suoraan minua kohti. Mutta hän ei ollut yksin, sillä Umslopogaas seurasi häntä kuin varjo. He lähestyivät nopeasti ja minä tunsin pakenijan heti. Hän oli tuo röyhkeä sanansaattaja, joka oli ollut eilen illalla puheillamme. Huomatessaan, että takaa-ajaja vain läheni, hän kääntyi päin puolustautuakseen, ja Umslopogaaskin pysähtyi.
"Ha, ha, ha!" nauroi tuo vanha zulu ivallisesti nähdessään soturin kasvot; "sinäkös se oletkin, jonka kanssa hiukan keskustelin eilen illalla — sanansaattaja Lygonani — lasten kiduttaja. Sinähän sanoit murhaavasi tuon pikku tytön tänä aamuna! Muistaakseni sinä toivoit myös saavasi katsella taistelukentällä kasvoista kasvoihin Umslopogaasia, maquilisini-heimon ja amazulu-kansan päällikköä? Katso, toivosi on täyttynyt! Minä vannoin paloittelevana sinut jäsen jäseneltä, sinä julkea koira. Katso, nyt on hetkesi lyönyt! Tervehdi isiäsi!"
Masai kiristeli raivoissaan hampaitaan ja hyökkäsi zulua kohti keihäs koholla. Umslopogaas antoi hänen tulla, mutta astui aivan viime hetkessä salamannopeasti syrjään, niin että soturi syöksähti vauhdissaan ohi, jolloin Umslopogaas heilautti tapparaansa molemmin käsin ja iski täydellä terällä kaulan ja olkapään yhtymäkohtaan. Tapparan purevan terävä terä upposi kuin lahoon puuhun katkaisten luut ja jänteet ja erotti pään ja toisen käden ruumiista melkein kokonaan.
"Ou!" huudahti Umslopogaas silmäillen hengetöntä vihollistaan; "sanani pidän. Hyvin iskin."
VIII.
TAISTELUN JÄLKEEN.
Suunnitelmamme oli onnistunut ja me olimme selviytyneet taistelusta voittajina. Katsahdin ympärilleni ja huomasin heti, ettei Alphonse, jota olin koettanut parikymmentä minuuttia sitten — taistelu ei kestänyt sen kauemmin — pyssyni perällä rauhoittaa, ollutkaan saapuvilla. Pelkäsin hänen kaatuneen ja aloin hakea hänen ruumistaan kuolleiden joukosta, mutta kun en nähnyt hänestä jälkeäkään, aloin minä arvella hänen visusti välttäneen sekaantumasta leikkiin ja olevan niinmuodoin vielä hengissä. Menin sinne, jossa hän oli ollut vähällä ampua minut, ja huusin häntä nimeltä. Noin viidentoista askeleen päässä aitauksesta oli vanha banaanipuu, joka oli sisältä aivan ontto.
"Alphonse", huutelin minä joka taholle, "Alphonse!"
"Täällä, herra", vastasi eräs ääni. "Täällähän minä olen."