Minä etsin etsimästä päästyänikin, mutta en vain löytänyt haavaa. Totuus selveni minulle samassa — mies oli vain säikähtynyt eikä lainkaan haavoittunut.
"Pääsetkös ylös siitä, senkin mokoma!" ärjäisin minä kiukkuisesti.
"Eihän sinua mikään vaivaa. Ettes häpeä!"
Hän nousi varovasti ja tunnusteltuaan tarkoin kaikki jäsenensä hän virkkoi puolustelevasti.
"Luulin joutuneeni kaksintaistelussa alakynteen, herra", ja potkaistuaan masai-soturin ruumista hän huudahti riemuiten:
"Siinäpähän makaat kuolleena, sinä musta koira! Mikä verraton urotyö!
Mikä suuri voitto!"
Peräti kyllästyneenä minä jätin Alphonsen oman onnensa nojaan ja menin toisten luo, minkä hänkin teki erinomaisen vikkelästi seuraten minua kuin varjo koko matkan. Näin ensin Mackenzien, joka istui kivellä nenäliina reiden ympärillä. Keihään kärki oli lävistänyt kaikki lihakset ja haavasta vuoti runsaasti verta. Hänellä oli vielä kädessään suuri leikkuuveitsensä, jonka terä oli nyt pahasti vääntynyt, mistä päättelin hänen käytelleen asetta kunnialla ja menestyksellä soturin kanssa painiskellessaan.
"Ah, Quatermain!" huudahti hän vavahtelevalla äänellä, "olemme kuin olemmekin voittaneet, mutta tämä on murheellinen näky", ja hän silmäili väsyneesti ympärilleen. "Minua vain harmittaa, että iskin piloille parhaimman veitseni tuon villin masai-neekerin rintalastaan", lisäsi hän hetkisen kuluttua hermostuneesti nauraen.
Miesparka! Vaikea haava aiheutti tuskia ja eihän ollut ihmeellistä, että hirveä taistelu oli järkyttänyt hänen koko hermostonsakin. Hän oli rauhan mies ja helläsydäminen ihminen, jonka mielestä tämmöinen verileikki oli hirveintä maailmassa. Mutta välistähän kohtalo suorastaan ivaa meitä.
Aitauksen sisäänkäytävän suulla minut kohtasi omituinen näky. Taistelu oli tauonnut vähän aikaa sitten ja haavoittuneiden vihollisten tuskat oli lopetettu, sillä armoa ei annettu. Piikkipensaat oli tallattu jäljettömiin, mutta niiden asemesta oli aukko täynnä vihollisten ruumiita. Niitä oli kaikkialla ja toisissa paikoin aivan kasoittain. Aukealla sisäänkäytävän edessä niitä makasi pitkin ja poikin, kuten helteen uuvuttamia ihmisiä jossakin Lontoon puistossa kuumana elokuun sunnuntaina. Keihäitä ja kilpiä näkyi joka taholla, ja pienellä alalla sisäänkäytävän edessä, josta kaatuneet oli raivattu syrjään, seisoskeli ryhmä miehiä, jotka olivat selvinneet hengissä ottelusta. Maassa heidän jalkainsa juuressa lepäsi neljä haavoittunutta meikäläistä. Olimme menneet taisteluun kolmenkymmenen miehen voimalla ja meitä oli nyt elossa vain viisitoista. Niistä oli viisi haavoittunutta (herra Mackenzie mukaanluettuna) ja kaksi kuolettavasti. Sisäänkäytävän puolustajista olivat vain Curtis ja Umslopogaas jäljellä. Goodin joukkueesta oli kaatunut viisi, minun kaksi ja Mackenzien kuudesta miehestä oli vain yksi elossa. Kaikki jäljelläolevat, minua lukuunottamatta, joka en ollut sekaantunut käsikähmään, olivat yltäpäältä veren tahrimat ja äärimmäisen väsyneet. Kiireestä kantapäähän veren punaama Umslopogaas, joka seisoi erään ruumiskasan vaiheilla rauhallisesti tapparaansa nojaten, näytti olevan ainoa, jonka voimia tuo raivoisa ottelu ei ollut voinut uuvuttaa, vaikkakin nahka tykytti kiivaasti hänen päässään olevan reiän kohdalla.
"Ah, Macumazahn", virkkoi hän, kun nilkutin hänen luoksensa, "minähän sanoin sinulle, että kerrankin saisin jälleen tarpeekseni tapella. En ole milloinkaan nähnyt uljaampaa ottelua, ja tämä rautapaita on varmaankin 'tagati' (noiduttu), sillä mikään ei voinut tunkeutua sen lävitse. Ellei minulla olisi ollut tätä paitaa, niin tuossa lepäisin ja hän nyökäytti päätään suurta ruumiskasaa kohti, joka oli hänen edessään.