Mutta aivan silmäimme edessä oli Milosis-kaupungin suurin ihme, sen ylpeys ja kunnia — palatsista matalalle rantapengermälle vievät portaat, joiden suurenmoista kauneutta katselimme melkein hengittämättä. Portaat olivat ylhäältä kuudenkymmenenviiden jalan levyiset, kuten myöhemmin mittasin, ja niissä oli satakaksikymmentäviisi kolmen jalan levyistä askelmaa. Keskivaiheilla oli noin yhdeksänkymmenen jalan levyinen tasanne, jossa portaat jakautuivat kahtia ja päättyivät vihdoin kauniin kanavan reunalle, joka oli johdettu joesta kallioseinämän juurelle. Vain yksi ainoa suunnaton graniittikaari kannatti noita merkillisiä portaita, niin että tuo keskellä oleva tasanne oli rakennettu juuri kaaren yläpuolelle. Tähän tasannetta kannattavaan mahtavaan kaareen nojautui hiukan pienempi apukaari, joka kannatti portaiden yläosaa ja jonka kaltaista emme ole ennemmin emmekä myöhemminkään milloinkaan nähneet. Sen ihmeellinen kauneus voitti herkimmänkin mielikuvituksen. Kaari oli viidensadan viidenkymmenen jalan pituinen ja sen korkea keskikohta näytti vain heikosti hipaisevan portaiden yläosan keskikohtaa toisen pään nojautuessa punertavan graniittiseinän tukevaan perustaan.
Tämä porraskäytävä mahtavine tukikaarineen oli semmoinen taideteos, että kuka hyvänsä olisi voinut olla ylpeä sen monumentaalisesta suurenmoisuudesta ja hämmästyttävästä kauneudesta. Sillä oli oma tarinansakin, jonka myöhemmin kuulin.
Portaiden rakentaminen oli aloitettu jo hämärässä muinaisuudessa ja oli keskeytynyt neljä eri kertaa, kun ei ollut ketään niin taitavaa miestä, joka olisi kyennyt työn lopettamaan, ja niin ollen saivat portaat olla keskentekoisina neljättäsataa vuotta. Kuninkaan tytär oli luvattu puolisoksi miehelle, joka rohkenisi ryhtyä työhön ja kykenisi taideteoksen täydentämään. Ellei hän onnistuisi, heitettäisiin hänet armotta jyrkänteestä alas, johon hän oli luvannut portaat sommitella voimatta lupaustaan täyttää. Vuosisadat kuluivat eikä kukaan rohjennut ilmoittaa olevansa halukas yrittämään, kunnes vihdoin eräs uljas nuorukainen, Rademas nimeltään, joka oli taiteilija ja rakentaja Jumalan armosta, ilmoitti ryhtyvänsä työhön ja tekevänsä portaat valmiiksi. Työn piti valmistua viidessä vuodessa ja hänelle annettiin rajattomasti työmiehiä ja rakennustarpeita. Kannattava kaari sortui kolme kertaa ja viimeisen onnettomuuden tapahduttua päätti Rademas tehdä itsemurhan, sillä hän oli huomannut menestyksen mahdottomaksi. Epätoivoisen päätöksensä hän oli aikonut toimeenpanna varhain seuraavana aamuna auringon noustessa.
Yöllä hän näki ihmeellisen unen. Eräs ihmeen ihana nainen tuli hänen luoksensa, siveli lempeästi hänen otsaansa ja kuin leimauksessa näki Rademas työnsä valmiina ja miten hänen oli meneteltävä voittaakseen kaikki vaikeudet, jotka olivat näyttäneet aivan mahdottomilta ratkaista. Hän heräsi samassa ja piirsi heti näyn muistiinsa alkaen työn vielä kerran, mutta aivan eri tavalla kuin ennen. Ja viidennen vuoden viimeisenä päivänä hän saatteli morsiamensa, tuon ihanan kuninkaantyttären, portaita ylös palatsiin.
Hänestä tuli vihdoin kuningas ja hänestä polveutuu Zu-Vendis-maan nykyinen hallitsijasuku, jota nimitetäänkin "Suuren porraskäytävän suvuksi". Nimi osoittaa, että äly ja kestävyys ovat portaat, jotka vievät maineen ja kunnian kukkuloille. Ikuistaakseen ihmeellisen unensa valmisti Rademas valkoisesta marmorista ihanan veistoryhmän, joka esittää häntä itseään hetkellä, jolloin hengetär koskettaa hänen otsaansa. Taideteos sijoitettiin palatsin suureen eteishalliin, jossa se on vielä tänäkin päivänä.
Semmoinen on Milosis-kaupunki ja semmoinen sen ihmeellinen porraskäytävä. Sen monet taideteokset saavat ihmislapsen usein muistamaan oman pienuutensa ja mitättömyytensä, ja katsellessani tuota kaupunkia minusta tuntui aina kuin se olisi ollut jossakin kaukana kaiken maallisen pikkumaisuuden yläpuolella. Nimi "Siintävä kaupunki" on ehkä johtunutkin tuosta tunteesta, jonka sen monet ihanat taideteokset jokaisessa katselijassa herättävät. Myrskypälvien kokoontuessa sen yläpuolelle käy se niin synkän ja uhkaavan näköiseksi, että luulisi katselevansa jonkun runoilijan kiihoittuneiden aivojen mielikuvituksen tuotetta eikä monen sukupolven ajalla tehdyn kärsivällisen työn tulosta. Sellainen on Milosis, Siintävä kaupunki, loivasti kohoavan vuoren kylkeen hakattu ja maailman levottomuudelta erämaan hiljaisuuteen kätketty.
XII.
SISARUSKUNINGATTARET.
Suuri soutuvene lipui hiljaa kanavaan, joka ulottui aivan portaiden juurelle, ja pysähtyi vasta portaiden luona olevaan laituriin. Vanhus nousi maihin ja viittasi meitä tekemään samoin. Tottelimme heti, sillä valinnan varaa ei ollut ja nälkä teki meidät nöyriksi — ampuma-aseet veimme sentään mukanamme kaiken varalta. Oppaamme hääti takaisin uteliaan ihmisjoukon, joka oli pakkautunut laiturille meitä töllistelemään, ja tervehti meitä jokaista erikseen painaen pari sormea huulilleen ja kumartaen syvään. Tyttö, jonka olimme pelastaneet, nousi viimeksi maihin, jossa hänen kumppaninsa jo odotti häntä, mutta ennen poistumistaan tyttö suuteli kättäni luultavasti kiitokseksi siitä, että olin pelastanut hänet raivoisan virtahevosen hampaista. Minusta näytti todellakin kuin tyttö olisi kokonaan voittanut pelkonsa meitä kohtaan, sillä hän ei pitänyt lainkaan kiirettä päästäkseen laillisen omistajansa luo. Kaikesta päättäen hän olisi vielä suudellut Goodinkin kättä, ellei häntä odottanut nuori mies olisi puuttunut asiaan.
Suuren veneen soutajat nostelivat vähät tavaramme kanootista laiturille ja lähtivät viemään niitä noita suuria portaita ylös johonkin säilytyspaikkaan, mikä toimenpide ei meitä oikein miellyttänyt. Vanhus luultavasti huomasi meidän epäluuloiset silmäyksemme ja levottomuutemme, koska hän kiiruhti viittomalla selittämään, että tavarat vietiin vain varmaan talteen tuloamme odottamaan. Nähtyään, että ymmärsimme hänen tarkoituksensa, kääntyi vanhus oikealle ja saatteli meidät pienelle talolle, joka oli ravintola, kuten pian huomasimme. Astuimme kohtalaisen suureen huoneeseen, jossa oli valmiiksi katettu pöytä keskellä lattiaa ja luultavasti aivan meitä varten. Oppaamme viittauksesta istuimme sen ääreen eikä meitä tarvinnut kehoittaa käymään ruokiin käsiksi, joita oli runsaasti eteemme pinottu. Oli kylmää vuohenlihaa, jota syötiin siisteiltä puulautasilta, monenlaisia vihanneksia, ruskeata leipää ja palan painoksi punaista viiniä, jota kaadettiin nahkaleilistä sarvisiin haarikkoihin. Viini oli erittäin hyvää ja sen tuoksu johdatti mieleen Burgundin jalon nesteen.