Samassa keksi Good lauman virtahevosia noin parin sadan kyynärän päässä ja hänen mielestään oli sopiva keino osoittaa alkuasukkaille voimaamme ampumalla jonkun laumasta, jos se vain kävisi päinsä. Kaikeksi onnettomuudeksi tuntui hänen ehdotuksensa meistäkin sangen nerokkaalta ja seuraavassa hetkessä meillä oli käsissämme suurireikäiset rihlakkomme, joihin oli vielä muutamia panoksia jäljellä. Olimme valmiit toimintaan. Eläimiä oli neljä, suuri uros, naaras ja kaksi vasikkaa, ja ne sukeltelivat koko ajan melkein samassa paikassa eivätkä näyttäneet meitä lainkaan huomaavankaan. Tämä ennenkuulumaton välinpitämättömyys tuntui minusta sangen merkilliseltä, ja asioiden näin ollen me lähestyimme vaikeuksitta. Kun lähestyvät veneet olivat noin viidensadan kyynärän päässä, alkoi Curtis taistelun ampumalla kuulansa toisen vasikan päähän. Se sattui aivan silmien väliin murskaten jykevän otsan ja eläin katosi heti jättäen jälkeensä pitkän verijuovan. Laukaus oli varmaankin heti surmannut sen. Samassa laukaisin minä kiväärini naarasta kohti Goodin huolehtiessa vanhasta suuresta uroksesta. Olin tähdännyt hyvin, mutta en osunut kuolettavaan kohtaan, ja virtaheponi katosi pärskyen syvyyteen värjäten veden ylt'ympäriinsä punaiseksi. Parin sekunnin kuluttua se näyttäytyi jälleen raivoisasti päristellen ja silloin minä tyhjensin vasemman piippuni suoraan sen päähän. Eläin kuoli heti ja vaipui syvyyteen. Good, joka on kirotun huono pyssymies, päästi ensimmäisen laukauksensa aivan harhaan ja toinenkin sipaisi vain hiukan otuksen vasenta poskea.
Toisen laukauksen ammuttuani minä katsahdin ympärilleni ja huomasin, että kansa, jonka keskuuteen olimme niin ihmeellisellä tavalla joutuneet, ei tuntenut ampuma-aseita. Laukaustemme aiheuttama hämmästys oli suunnaton. Toisista veneistä kohosi kauhun huuto, toiset kääntyivät ympäri ja pyrkivät pakoon mahdollisimman sukkelaan ja tuo vanha miekkamieskin näytti olevan sangen hämmästynyt ja levoton ja oli pysähdyttänyt suuren veneensä. Minulla ei ollut kuitenkaan aikaa enempään tarkasteluun, sillä samassa näyttäytyi otus, jota Good oli haavoittanut, noin neljänkymmenen kyynärän päässä kanootistamme tuijottaen meihin raivoisasti. Päästimme yhteislaukauksen sitä kohti osuen useaan eri kohtaan, ja eläin katosi jälleen näkyvistämme pahoin haavoittuneena.
Katselijoissa alkoi uteliaisuus vähitellen voittaa pelon ja muutamat veneet purjehtivat aivan meidän lähellemme. Mies ja nainen, jotka olimme nähneet pari tuntia sitten, olivat heidän joukossaan ja heidän veneensä tulla kiidätti aivan meidän viereemme. Samassa näyttäytyi haavoittamamme otus jälleen noin kymmenen kyynärän päässä heidän veneestään, jonka kimppuun se heti hyökkäsi peloittava kita avoinna. Nainen huusi korviavihlovasti ja mies koetti ohjata sivulle väistääkseen pedon päällekarkauksen, mutta onnistumatta. Seuraavassa silmänräpäyksessä minä näin eläimen suunnattoman punaisen kidan aivan veneen vieressä, jonka laitaan sen hohtavan valkoiset torahampaat rusahtaen iskeytyivät repäisten siitä suuren kappaleen, jolloin vene kaatui ja upposi heti siinäolijoiden jäädessä kokonaan veden varaan.
Ennenkuin ennätimme ajatellakaan heidän pelastamistaan, ilmestyi tuo raivostunut eläin jälleen ja hyökkäsi nyt silmittömästi tyttöä kohti. Minä nostin pyssyni ja juuri kun nuo hirvittävät leuat olivat murskaamaisillaan tyttöraukan pään, laukaisin minä tarkkaan tähdäten suoraan pedon punaiseen kurkkuun. Eläin pyörähti selälleen ja alkoi päristellen kieppua ympäriinsä veren purskuessa sieraimista, mutta ennenkuin se ehti tointua, lähetin minä toisen luodin aivan korvan juureen, jolloin eläin kääntyi hitaasti selälleen ja upposi kuin kivi. Pelastimme sitten tytön, joka oli aivan uuvuksissa ja kovasti säikähtynyt, mutta muutoin aivan vahingoittumaton meidän suureksi iloksemme. Hänen seuralaisensa oli uinut heimolaistensa luo, joiden veneistä kuului hämmästyksen huudahduksia.
Heillä oli kaikesta päättäen parhaillaan kiihkeä neuvottelu, mitä oli tehtävä. Antamatta heille aikaa pitempään keskusteluun, jonka tulos saattoi käydä meille hyvin ikäväksi, me aloimme heti meloa heitä kohti. Good seisoi keulassa nostellen kolmikolkkaista hattuaan kohteliaasti joka taholle ja hymyili suloisinta hymyään. Useimmat veneet peräytyivät meidän lähestyessämme toisten jäädessä paikoilleen, ja tuo suuri sota-aluksen tapainen vene tuli meitä kohtaamaan. Pian olimme vierekkäin ja minä näin selvästi, että tuo kunnianarvoisen näköinen vanhus katseli meitä pelonsekaisella hämmästyksellä — etenkin Good ja Umslopogaas olivat herättäneet hänen ihmettelynsä. Hänen pukunsa oli tehty valkoisesta liinavaatteesta ja päärmätty purppuralla, mutta muutoin se oli samanlainen kuin miehellä, jonka olimme ensin nähneet. Vyötäisille kietaistu lyhykäinen hame oli samaa ruskeata kangasta ja oikeassa käsivarressa ja vasemmassa pohkeessa olevat renkaat olivat myös aivan yhtäläiset. Soutajat olivat alastomat vyötäisiä myöten, eikä heillä ollutkaan muuta verhoa kuin tuo lyhyt hame uumillaan.
Good tervehti vanhusta äärimmäisen kohteliaasti tiedustellen samalla puhtaimmalla englannin kielellä hänen vointiaan. Vanhus vastasi tervehdykseen panemalla kaksi oikean käden sormea huulilleen ja sanoi jotakin tuolla pehmeästi sointuvalla kielellä, jota ensimmäinenkin haastattelijamme oli käyttänyt. Päänpuhdistuksella meidän täytyi tehdä tiettäväksi, ettemme ymmärtäneet sanaakaan hänen puheestaan. Etenkin Alphonse, jolla oli synnynnäiset taipumukset kohteliaisuuteen, teki liikkeen niin sirosti ja huomaavaisesti, ettei äänettömyytemme olisi voinut loukata ketään. Seurasi painostava hiljaisuus, kunnes minä, ollen hirvittävän nälkäinen, päätin kiinnittää vanhuksen huomion tähän vakavaan tosiasiaan. Viittasin peukalolla suuhuni ja hieroin vatsaani. Vanhus ymmärsi heti merkkikieleni ja alkoi innokkaasti viittoa rantaa tahi satamaa kohti. Samassa heitti eräs hänen miehiään köyden kanoottiimme näyttäen käsillään, että meidän piti sitoa se keulaan kiinni, minkä heti teimmekin. Soutajat panivat aironsa liikkeelle ja pian olimme matkalla jokisuuta kohti niin että kokka kohisi toisten veneiden seuratessa nopeasti jäljessämme.
Parinkymmenen minuutin kuluttua saavuttiin sataman suulle jossa oli meitä vastaanottamassa lukematon joukko veneitä väkeä kukkuroillaan, ja me totesimme heti, että tämän tuntemattoman maan asukkaat olivat kaikki hyvin yhdennäköiset. Ihon väri oli yleensä hyvin tumma, mutta lukuisia poikkeuksiakin huomasimme. Näin paljon naisia, joiden hipiä oli aivan hämmästyttävän valkoinen ja tukka vaalean kellertävä. Joki teki samassa jyrkän polvekkeen ja meiltä kaikilta pääsi ihastuksen huudahdus nähdessämme ensi kerran tuon hurmaavan kauniin ja suurenmoisen paikan, jonka nimi oli Milosis eli "Siintävä kaupunki", kuten myöhemmin saimme kuulla. (Mi merkitsee kaupunki ja losis etäinen, siintävä.)
Noin viidensadan kyynärän päässä jokirannasta kohosi omituinen ainakin parinsadan jalan korkuinen äkkijyrkkä graniittiseinämä, joka oli epäilemättä joen muinainen ranta. Ojittamalla ja patoamalla saatua matalaa pengermää jyrkänteen ja joen välissä käytettiin nyt moninaisiin tarkoituksiin. Siinä oli veistämöitä, laivavalkamia, leveitä kivettyjä teitä ja hedelmällisiä puutarhoja, jotka tekivät näköalan viehättävän kauniiksi.
Tuon taampana kohoavan äkkijyrkän kallion reunalla oli mahtava palatsi, joka oli tehty samasta graniitista, mistä perustuskin oli, ja rakennettu neliön muotoon, jonka satamanpuoleinen sivu oli jätetty avonaiseksi. Sen sulki taidokkaasti tehty luja graniittimuuri, jonka keskivaiheilla oli pieni portti. Hiukan myöhemmin kuulimme, että tuo upea rakennus oli kuningattaren tahi oikeammin kuningatarten palatsi, jonka takana kaupunki vähitellen kohosi päättyen viimein hohtavan valkoisesta marmorista tehtyyn rakennukseen, jonka kultaisen kupukaton olimme nähneet välkkyvän sumupilven yläpuolella kirkkaassa aamuauringossa.
Tätä rakennusta lukuunottamatta oli koko kaupunki rakennettu punertavasta graniitista. Talot oli sijoitettu säännöllisiin neliöihin, joiden välissä leveät, hyvinlasketut kadut risteilivät, ja olivat talot kaikki yksikerroksisia. Kauniit istutukset ja lukemattomat pienet puutarhat talojen ympärillä tekivät verrattoman hauskan vaikutuksen tuossa punaisen graniitin yksitoikkoisuudessa. Kuningatarten palatsista lähti noin penikulman pituinen tavattoman leveä tie, joka näytti päättyvän kukkulan tasaiselle laelle, jolla tuo hohtavan valkoinen, kultakattoinen rakennus kohosi.