Kun tämä suloinen pari kulki salin läpi valtaistuimilleen, täytyi minun tunnustaa, että se vastasi täydellisesti käsitystäni kuninkaallisesta arvokkuudesta. Heissä oli kaikki kuninkaallista — näkö, sulous, naisellinen arvokkuus ja yksinpä tuo loistava pukukin — ja minusta tuntui, että kaikki nämä henkivartijat olivat tarpeettomat. Noiden kirkkaiden silmäin yksi katse ja noiden suloisten huulien yksi hymyily olisi riittänyt hankkimaan lukemattoman joukon kuolemaan saakka uskollisia alamaisia.
Mutta kuninkaallisesta arvostaan huolimatta he olivat uteliaita kuten naiset ainakin, ja mennessään paikoilleen minä huomasin molempien katsahtavan nopeasti meihin. Minä huomasin myös, että heidän katseensa sivuuttivat minut sangen välinpitämättömästi, sillä mitäpä mielenkiintoista olisi voinutkaan olla minunlaisessani harmaantuvassa ukossa. Umslopogaasin peloittava koko ja julma muoto näkyivät ilmeisesti hämmästyttävän heitä Inkosi-kaasin kohotessa kunnioittavaan tervehdykseen. Goodin loistava puku herätti myöskin huomiota ja kuningatarten katseet viivähtivät hänessä ohimennen kuin mehiläinen hunajakukkasessa siirtyen heti Curtikseen, jonka keltainen tukka ja kihara parta sädehtivät ikkunasta tulvivassa kirkkaassa auringonpaisteessa ja jonka voimakas vartalo näkyi selvästi hämärämpää taustaa vasten. Hän kohotti päätään kohdaten Nylepthan ihmettelevän katseen, ja minun täytyy sanoa, etten ole milloinkaan ennemmin tahi myöhemminkään nähnyt kauniimman miehen ja ihanamman naisen katselevan toisiaan. Ja miten olikaan, minä huomasin heleän punan leviävän nopeasti Nylepthan poskille kuin aamuruskon idän taivaalle ja häipyvän taas vähitellen.
Katsahdin Curtikseen. Hänkin oli punastunut hiusrajaa myöten.
"Vai sillä tavalla", ajattelin minä, "nytpä saammekin katsoa eteemme, sillä naisilla näyttää olevan tästä lähtien myöskin jotakin sanomista." Ja minä huokasin, sillä minä tiesin, että naisen kauneus on verrattava salamaan — molempien vaikutus on hävittävä ja aiheuttaa onnettomuuksia. Näitä ajatellessani olivat kuningattaret asettuneet valtaistuimilleen — koko juhlameno oli kestänyt tuskin kuutta sekuntia — ja kun näkymätön torvi toitahti vielä kerran, istahtivat kaikki läsnäolijat. Kuningatar Sorais viittasi meitä tekemään samoin.
Oppaamme, tuo kunnianarvoisa vanhus, joka oli saatellut meidät maihin, astui nyt esiin pitäen kädestä tyttöä, jonka olimme ensin nähneet ja pelastaneet virtahevosten uhriksi joutumasta. Kumarrettuaan syvään hän alkoi puhua kuningattarille ja selitti ilmeisesti, mistä ja miten meidät oli löydetty. Heidän kasvoillaan kuvastui pelonsekainen hämmästys eivätkä he voineet kaikesta päättäen lainkaan käsittää, miten olimme päässeet järvelle. Tapaus näytti olevan heistä aivan yliluonnollinen.
Miehen eleistä ja tytön onnettomasta ilmeestä päättäen selostettiin myös virtahevosten surmaaminen sangen tarkoin, ja meille selveni äkkiä, etteivät asiat olleetkaan niinkuin olisi pitänyt. Sieltä täältä kuului närkästyksen huudahduksia ja nuo valkopukuiset papit näyttivät olevan aivan raivoissaan. Kuningattaret kuuntelivat kertomusta vilpittömällä hämmästyksellä ja heidän kasvoillaan kuvastui kauhu, kun oppaamme viittasi pyssyihimme, joilla tihutyö oli tehty.
Selvyyden vuoksi sanon heti, että Zu-Vendis-maan asukkaat ovat auringon palvojia ja virtahevonen on syystä tahi toisesta heidän pyhä eläimensä. He kyllä surmaavat niitä itsekin — määrättyinä aikoina niitä tapetaan tuhansittain ja nahoista tehdään haarniskoita ja kilpiä — mutta se ei estä heitä pyhittämästä tätä eläintä auringolle. Pahaksi onneksi sattui juuri niin, että ampumamme virtahevoset olivat kesyjä ja asustivat aina sataman suulla, jossa papit ruokkivat niitä. Eläinten pelottomuus oli kyllä epäilyttänyt minua, mutta asian oikeata laitaa en ollut voinut arvata. Tekomme oli mitä arveluttavin pyhyyden loukkaus.
Kun oppaamme oli lopettanut kertomuksensa, nousi tuo pitkäpartainen vanhus, jolla oli kullalla kirjailtu myssy, ja piti pitkän puheen. Hän oli kuten olen jo sanonut valtakunnan ylimmäinen pappi ja nimeltään Agon. Minä en pitänyt hänen kylmistä silmäyksistään, joita hän heitteli meihin päin, ja vielä vähemmän olisi mies miellyttänyt minua, jos olisin tiennyt, että hän vaati meitä elävältä poltettavaksi loukatun jumalansa lepyttämiseksi.
Kuningatar Sorais kysyi häneltä jotakin pehmeällä ja sointuvalla äänellä ja näytti kaikesta päättäen olevan hiukan eri mieltä. Sitten puhui Nyleptha ja hänen äänensä helähteli kirkkaasti kuin hopeakello. Sanoja emme ymmärtäneet, mutta me tunsimme, että hän puhui meidän puolestamme. Lopuksi hän kääntyi erään rotevan, sotilaalliseen asuun puetun, keski-ikäisen ja mustapartaisen miehen puoleen pyytäen ilmeisesti tämän kannatusta. Mies oli sotajoukkojen ylipäällikkö, kuten myöhemmin kuulin, nimeltään Nasta ja Nyleptha-kuningattaren kosija. Kun Curtis oli kohdannut kuningattaren katseen, jolloin tämä oli punastunut, ei tapaus ollut jäänyt mieheltä huomaamatta. Olin huomannut hänen silmäinsä välähdyksen ja miten miekan kahvaa pitelevä käsi oli puristunut nyrkkiin.
Kiukkuisesta äänensävystä päättäen hän toisti ylimmäisen papin Agonin sanat ja esitti saman vaatimuksen. Hänen puhuessaan katseli Sorais häntä huulillaan hillitty hymy, leuka polveen nojaavan käden varassa ja kasvoillaan hiukan ivallinen ilme, ikäänkuin hän olisi nähnyt miehen kaikki ajatukset ja päättänyt tehdä tämän tarkoituksen tyhjäksi. Mutta Nyleptha vihastui. Hänen poskensa leimahtivat hehkuvan punaisiksi ja hänen silmänsä salamoivat. Hän kääntyi Agonin puoleen ja sanoi jotakin säestäen sanojaan kiivaalla kädenliikkeellä, johon vanhus syvään kumartaen vastasi. Kuului torven toitahdus ja kaikki poistuivat salista paitsi vahdit, joiden kuningatar oli viitannut jäämään. Sorais istui yhä käteensä nojaten ja katseli hymyillen meitä.