XV.
SORAIKSEN LAULU.
Selvittyämme kunnialla Agonista ja hänen papeistaan me palasimme asuntoomme palatsissa ja voimme hyvin. Molemmat kuningattaret, ylimykset ja kansalaiset osoittivat meille kilvan kunniaa ja antoivat meille paljon kalliita lahjoja. Tuo ikävä virtahevosjuttu unhottui pian kokonaan, mikä oli mielestämme sangen hauskaa, ja joka päivä kävi luonamme lähetystöjä ja yksityisiä henkilöitä katsomassa pyssyjämme, vaatteitamme, teräspaitojamme ja tieteellisiä koneitamme, varsinkin kellojamme, jotka herättivät suurta ihastusta. Tulimme pian niin tunnetuiksi, että muutamat ylhäiset nuorukaiset alkoivat jäljitellä pukujamme, etenkin Curtiksen jahtitakkia.
Eräänä päivänä odotti jälleen eräs lähetystö pääsyä luoksemme ja Good pukeutui kuten tavallisesti täyteen loistoonsa tilaisuutta varten. Tämä lähetystö oli kuitenkin hiukan erilainen kuin ennen luonamme käyneet. Miehet olivat pieniä, vaatimattoman näköisiä ja aivan liioitellun kohteliaita, melkeinpä orjallisen palvelevaisia, ja heidän huomionsa näytti pääasiallisesti kiintyneen Goodin univormuun, josta he tekivät lukuisia muistiinpanoja.
Good oli koko ajan kuin seitsemännessä taivaassa eikä hän lainkaan epäillyt, että hän oli joutunut tekemisiin Milosiksen kuuden etevimmän räätälimestarin kanssa. Mutta hänen mielensä murtui, kun hän paria viikkoa myöhemmin eräissä hovikutsuissa näki seitsemän tahi kahdeksan zu-vendi-ylimystä herrastelevan puvussa, joka oli hänen hienoimman paraativormunsa yksityiskohtaisen tarkka ja hyvä jäljennös. Minä en unohda milloinkaan hänen hämmästystään ja voimatonta kiukkuaan. Tämän jälkeen me aloimme vähitellen pukeutua alkuasukasten tavoin välttääksemme turhaa huomiota ja säästääksemme eurooppalaisia vaatteitamme, jotka olivat jo pahoin kuluneet. Vaateparsi teki minut hyvin naurettavan näköiseksi, Alphonsesta puhumattakaan, ja Umslopogaas ei huolinut lainkaan puvusta, joka tuotiin häntä varten. Kun hänen vyötäisilleen kietaistu vaate eli "moocha" oli kulunut rikki, teki hän uuden, ja kenestäkään välittämättä hän oli aina yhtä alaston, julma ja juhlallinen kuin hänen välkkyväteräinen tapparansakin.
Koko ajan harjoitimme ahkerasti kieliopinnoita ja edistyimme hyvin. Seuraavana aamuna seikkailumme jälkeen temppelissä ilmestyi luoksemme kolme vakavan ja kunnianarvoisan näköistä vanhusta, jotka sanoivat olevansa kirjanoppineita ja tulleensa meitä opettamaan. Heillä oli mukanaan käsikirjoituksia, hanhenkyniä ja mustetolpot, ja välttämättömyyteen myöntyen me aloitimme opiskelun heti, paitsi Umslopogaas, joka ei ollut "herroista" tietävinäänkään. Hän ei tahtonut opetella tuota "akkojen kieltä", ja kun opettaja meni hänen luoksensa papereineen ja mustetolppoineen ja heilutteli hanhenkynää lempeän suostuttelevasti hänen kasvojensa edessä, kuten suntio kolehtihaavia saidan mutta rikkaan seurakuntalaisen nenän alla, niin kimposi hän kiljahtaen seisoalleen ja välähdytti uhkaavasti tapparaansa oppineen ystävämme säikähtyneiden silmäin edessä. Sen jälkeen sai Umslopogaas olla rauhassa. Hänelle ei koetettukaan enää opettaa zu-vendi-kieltä.
Siten vietimme aamupäivät hyödyllisessä työssä, joka alkoi yhä enemmän meitä viehättää, ja iltapäivät levähtelimme ja huvittelimme. Välistä teimme kävelyretkiä läheisille kultakaivoksille tahi marmorilouhoksille, jotka molemmat ansaitsisivat yksityiskohtaisen tarkan kuvauksen, jos minulla olisi aikaa hiukan viljavammin, ja välistä metsästimme hirviä sitä varten opetettujen koirien avulla. Usein olimme ajelemassa ja ratsastamassa, mikä olikin erittäin hauskaa ja virkistävää urheilua, sillä hevoset olivat kerrassaan mainiot. Koko kuninkaallinen talli oli vapaasti käytettävänämme ja sitäpaitsi oli Nyleptha lahjoittanut meille neljä tulivirkkua ratsua.
Haukoilla metsästäminen on hyvin suosittu ajankuluke Zu-Vendis-maassa ja mekin olimme usein mukana semmoisilla metsästysretkillä. Tavallisesti haukat oli opetettu ajamaan erästä peltokanan näköistä lintua, jonka nopeus ja kestävyys olivat hämmästyttävät. Haukan ahdistaessa lintu näytti menettävän malttinsa kokonaan, ja sen sijaan että se olisi piiloutunut johonkin, se kohosi korkealle ilmaan haukan seuratessa kintereillä. Olen kerran nähnyt tuommoisen peltokanan kohoavan haukan ahdistamana niin korkealle, että molemmat melkein katosivat näkyvistä. Kurppien metsästys haukoilla on vieläkin huvittavampaa ja vaihtelevampaa ja siihen on opetettu pieni ja salamannopea nuolihaukka, jolla on melkein punainen pyrstö. On jännittävää seurata tuon pienen punapyrstöisen haukan nuolennopeita liikkeitä sen käydessä urheasti saaliinsa kimppuun. Erästä pienikokoista antilooppia metsästetään kesytetyillä kotkilla, joiden lento on todellakin näkemisen arvoinen. Suurissa kierteissä kohoaa lintu yhä korkeammalle, kunnes se lopulta siintää vain pienenä tummana pilkkuna taivaan sineä vasten. Samassa se alkaa laskeutua vauhdin yhä kiihtyessä ja iskee nopeasti kuin salama pensaikkoon piiloutuneen antiloopin kimppuun, jonka vain kotkan terävät silmät kykenivät piilopaikastaan keksimään. Näky on vieläkin jännittävämpää, kun kotka iskee tasangolla kiitävän kauriin.
Välistä kävimme vierailulla ylimysten suurilla maatiloilla, heidän uljaissa linnoissaan ja niiden muurien ympärille muodostuneissa kaupungeissa. Ihailimme suuria viinitarhoja ja viljavainioita ja näimme hyvin hoidettuja puistojen kaltaisia metsiä, joiden jättiläismäiset puut täyttivät sydämeni ilolla, sillä minä rakastan kauniita ja muhkeita puita. Ne ovat mielestäni kuin uljaat urhot, kauniit, vankat ja vakaat. Kuinka urhoollisesti ne seisovatkaan paljain päin talven myrskyissä ja kuinka vilpittömästi ne riemuitsevatkaan kevään tulosta! Miten mahtavasti ne huminoivatkaan tuulen kanssa haastellessaan; tuhansienkaan tuulikannelten helinää ei voi verrata täydessä lehdessä olevan mahtavan puun huminaan. Päivisin se kohottaa päätään aurinkoon päin ja öisin tähtiä kohti kohdaten yhtä tyynesti paisteet ja sateet. Äitinsä maan povesta se voimansa saa ja vuosien hitaasti vieriessä se oppii vähitellen varttumisen ja rappeutumisen suuret salaisuudet. Se voi seistä paikoillaan vuosisatoja, nähdä henkilöiden, sukupolvien, tapojen ja kaiken — paitsi ihmisluonteen — muuttuvan, kunnes vihdoin päivä valkenee, jolloin tuuli voittaa vuosisatoja kestäneen taistelun ja ulvoo riemuiten murtuneen vastustajansa taittuneissa oksissa.
Ennenkuin puun kaataa, on asiaa aina mitä vakavimmin harkittava!