PATSAAN LUONA.
Oli yö ja Siintävässä kaupungissa vallitsi syvä hiljaisuus.
Curtis, Umslopogaas ja minä hiivimme salaa kuin pahantekijät käytävien läpi suuren valtaistuinsalin sisäänkäytävää kohti. Vahdin huuto pysähdytti meidät kerran, mutta sanottuani tunnussanan pääsimme vapaasti menemään. Olimmehan henkivartijaupseereita, joten meillä oli oikeus liikkua vapaasti missä halusimme.
Pääsimme onnellisesti perille. Askeleemme kajahtelivat ontosti tuon suuren huoneen hiljaisuudessa ja niiden kaiku kiiriskeli marmoriseinästä toiseen korkealla kaartuvaan kattoon saakka johtaen mieleen kertomukset vainajista, jotka keskiyön hetkellä tulevat katsomaan entisiä olinpaikkojaan.
Kirkas täysikuu loi korkealla olevista ikkuna-aukoista hopeisia juovia mustalle marmorilattialle ja valaisi kirkkaasti nukkuvan Rademaksen ja hänen vieressään seisovan enkelimäisen olennon.
Asetuimme patsaan varjoon odottamaan. Umslopogaas seisoi hiukan edempänä seinän pimennossa tapparaansa nojaten ja hänen pitkä tumma vartalonsa häipyi melkein kokonaan hämärään.
Odotimme niin kauan, että olin jo melkein nukahtaa kylmää marmoria vasten nojatessani, kun samassa Curtiksen syvä hengähdys havahdutti minut. Kaukaa kuului hiljaista ääntä kuin seiniä kaunistavat patsaat olisivat kuiskailleet toisilleen menneiden aikojen tapahtumia.
Kuuntelin hengähtämättä ja hetkisen kuluttua kuulin selvästi vaatteiden kahinaa, joka tuli yhä lähemmäksi. Näimme erään olennon hiipivän valojuovalta toiselle ja kuulimme jo pehmoisen sandaalin kosketuksen marmorilattiaan. Seuraavassa hetkessä näimme pimennossa seisovan zulun kohottavan kätensä mykkään tervehdykseen, ja NyIeptha seisoi edessämme. Miten kaunis hän olikaan pysähtyessään hetkeksi kirkkaaseen kuutamoon! Kätensä hän oli painanut sydäntään vasten ja hänen valkoinen povensa kohoili levottomasti. Hänen päänsä ympärillä oli keveä huntu, joka osaksi peitti hänen suloiset piirteensä tehden hänet entistä ihanammaksi. Kauneus ei ole milloinkaan niin hurmaava kuin ollessaan osaksi peitetty antaen silloin mielikuvitukselle vapaamman vallan. Siinä hän seisoi edessämme hiukan epäröiden, mutta kuitenkin ryhdikkäänä, ja mieleni valtasi kumma hurma. Sillä hetkellä minusta tuli hänen orjansa, joka vieläkin olen, sillä hän oli todellakin enemmän enkelin kuin rakastavan ja intohimoisen kuolevaisen naisen näköinen. Tervehdimme häntä syvään kumartaen.
"Olen tullut", kuiskasi hän, "mutta tekoni on kovin vaarallinen. Te ette tiedä, kuinka minua vartioidaan. Papit vahtivat minua. Sorais, Nasta ja minun omat henkivartijanikin vaanivat askeleitani. Olkoot he vain varuillaan", ja hän polki pientä jalkaansa. "Olen nainen ja ajan asiani tarmolla, ja olen kuningatar, joka voi kostaa. Olkoon Nasta varuillaan. Sen sijaan että antaisin hänelle käteni, minä otan hänen päänsä", ja hän huokasi melkein nyyhkyttäen, mutta katsoi samassa meihin hymyillen ja naurahti.
"Pyysit minua tulemaan tänne, herrani Incubu. Tahdot varmaankin neuvotella kanssani valtion asioista, sillä minä tiedän, että sinulla on aina suuria suunnitelmia minun ja kansani hyväksi. Kuningattarena en voinut evätä pyyntöäsi, vaikka yön pimeys minua hirvittikin", ja jälleen hän nauroi katsoen Curtista loistavin silmin.