"Aiomme pyrkiä M:t Keniaan ja sieltä Lekakiseraan", vastasi Curtis. "Quatermain on kuullut itsepintaisia huhuja, että jossakin Lekakiseran länsipuolella asustaisi suuri valkoinen kansa."
Konsuli nyökäytti päätään ja sanoi myöskin kuulleensa sellaisia puheita.
"Tiedättekö jotakin?" kysyin minä.
"Enpä paljoakaan. Noin vuosi sitten sain kirjeen ystävältäni lähetyssaarnaaja Makenzielta, jonka lähetysasema 'Tunturi' — hän on syntyjään skottilainen — on kaukana sisämaassa Tana-joen rannalla, ja siinä hän ohimennen kertoi kuulleensa merkillisiä asioita."
"Enkö kirje vielä hallussanne?" kysyin minä.
"Minä hävitin sen, mutta muistaakseni hän mainitsi jotakin eräästä hänen asemalleen saapuneesta metsästäjästä, joka oli kertonut tavanneensa Laga-nimisen järven kahden kuukauden matkan päässä Lekakiserasta länteen, jossa ei minun tietääkseni ole kukaan valkoinen mies vielä käynytkään. Sieltä oli tuo metsästäjä kääntynyt pohjoiseen päin ja vaellettuaan kuukauden päivät autiossa erämaassa piikkisten viidakkojen halki ja huimaavan korkeiden vuorten yli hän oli tullut maahan, jonka asukkaat olivat valkoihoiset ja asuivat kivitaloissa. Siellä oli häntä kohdeltu jonkun aikaa sangen vierasvaraisesti, kunnes papit olivat eräänä kauniina päivänä saaneet päähänsä, että hän oli paholainen, ja yllyttivät väestön hänen kimppuunsa. Hän onnistui kuitenkin pääsemään pakoon ja harhailtuaan kahdeksan kuukautta päivättömissä erämaissa hän saapui vihdoin kuoleman kielissä Mackenzien asemalle. Siinä kaikki mitä tiedän, ja mielipiteeni on, että mies- parka on hourinut koko jutun. Mutta jos haluatte saada asiasta tarkempia tietoja, niin teidän on parasta matkata Tana-jokea ylös Mackenzien puheille."
Curtis ja minä katsahdimme toisiimme. Asiaa kannatti todellakin tuumia.
"Luulenpa, että menemme kuin menemmekin tapaamaan herra Mackenzieta", sanoin minä.
"Viisaammin ette voi menetellä", vastasi konsuli, "mutta voitte olla varmat, että matkanne Tana-jokea ylös käy sangen vaaralliseksi, sillä minä olen kuullut masai-heimon olevan sotajalalla, ja kuten tiedätte he eivät ole suinkaan kohteliainta väkeä. Luultavasti selviätte parhaiten, kun otatte mukaanne muutamia reippaita miehiä palvelijoiksenne ja metsästäjiksi ja palkkaatte kantajat matkallanne vain kylästä toiseen. Vaivalloistahan se kyllä on, mutta sittenkin minä uskon teidän pääsevän siten parhaiten perille. Niin lyhyille matkoille palkatut kantajat eivät karkaa luotanne ja jätä teitä pulaan, kuten voisi käydä, jos palkkaisitte samat miehet perille saakka."
Sattuikin niin onnellisesti, että Lamulla oleskeli silloin pienempi ryhmä wakwafi-askari-heimon sotureita. Wakwafit ovat syntyisin masai- ja wataveta-heimojen välillä solmituista avioliitoista ja ovat kaunis ja miehekäs rotu. Heillä on paljon zulu-kansan hyviä ominaisuuksia ja ovat heitä herkemmät mukautumaan sivistyneisiin tapoihin. He ovat myöskin taitavia metsästäjiä. Nämä miehet olivat hiljattain olleet pitkällä matkalla erään englantilaisen Jutson nimisen matkailijan mukana, joka oli lähtenyt Mombasasta — noin sataviisikymmentä penikulmaa Lamusta etelään — ja taivaltaneet Kilimandjaron, Afrikan tunnetusti korkeimman vuoriston, ympäri. Paluumatkallaan noin päivän matkan päässä Atombasasta oli hän kuollut kuumeeseen, miesparka. Säälin sydämestäni tuota urheaa matkailijaa, jonka täytyi monista vaaroista pelastuttuaan kuolla aivan kuin kodin kynnykselle. Miehet olivat haudanneet hänet Mombasaan ja tulivat sitten veneellä Lamulle. Ystävämme konsuli ehdotti, että koettaisimme kaikin mokomin saada nuo miehet palvelukseemme, ja seuraavana aamuna me lähdimmekin tulkki mukanamme heidän puheilleen. Tapasimme wakwafit laitakaupungilla, jossa he majailivat eräässä turvehökkelissä, ja esitimme varovasti asiamme kolmelle majan edessä loikovalle todellakin uljaan ja rohkean näköiselle soturille, jotka eivät olleet lainkaan halukkaat ryhtymään mihinkään neuvotteluihin. He sanoivat juuri palanneensa pitkältä matkalta ja olivat sangen uupuneet ja heidän isäntänsä kuolema oli masentanut heidän mielensä. Levättyään täällä hetkisen he aikoivat jatkaa matkaansa kotiin.