Tämä ei kuulostanut kovinkaan lupaavalta, ja aikaa voittaakseni minä kysyin, missä heidän kumppaninsa olivat. Olin kuullut, että heitä oli kaikkiaan kuusi, ja nyt näin vain kolme. Soturit sanoivat toisten nukkuvan majassa ja lepäävän vaivoistaan — "uni sulki heidän väsyneet silmänsä ja heidän sydämensä olivat surusta lyijynraskaat; parasta olikin nukkua, sillä nukkuessa murheetkin unhottuvat." Mutta saattoihan heidät herättää, jos niin tahdoimme.
Majasta ilmestyikin pian kolme miestä — perusteellisesti haukotellen ja venytellen — joista kaksi ensimmäistä oli selvästi noiden kolmen ensiksi tapaamamme soturin heimolaisia. Kolmas oli roteva, noin kuuden jalan ja kolmen tuuman pituinen mies, jonka jäsenet näyttivät olevan laihuudestaan huolimatta teräksen jäntevät. Näin ensi silmäyksellä, ettei hän ollut wakwafi, vaan puhdasverinen zulu. Hän piti ylimyksellisen kapeaa kättänsä suunsa edessä haukotustaan peittääkseen, joten näin vain hänen kasvojensa yläosan, mutta kädessä olevasta sormuksesta ja otsan kolmikulmaisesta merkistä päättäen hän oli päällikkö eli "keshla". Samassa hän laski kätensä ja minä näin voimakkaat zulu-kasvot, hymyilevän suun, lyhyen, hiukan harmahtavan, villaisen parran ja ruskeat silmät, jotka olivat terävät kuin haukan. Olin hypähtää korkealle, sillä tunsin miehen heti, vaikka en ollut nähnyt häntä kahteentoista vuoteen. Hänen elämänsä vaiheista kerrottiin kummia juttua Zulu-maassa, jossa häntä yleisesti sanottiin "tikaksi" ja myöskin "lahtariksi".
"Mitä kuuluu, Umslopogaas!" kysyin minä hiljaa hänen omalla kielellään.
Kuullessaan nimeään mainittavan hän hätkähti kovin ja pudotti hämmästyksissään pitkävartisen sotakirveensä, joka hänellä oli kädessään, mutta samassa hän jo tunsi minut ja tervehti minua juhlallisesti.
"Sinäkö, koos (päällikkö)", huudahti hän, "Koos-y-Pagate! Koosum cool! (vanha ja mahtava päällikkö), koos! baba! (isä). Sinäkö, Macumazahn, vanha metsästäjä, elefantin tappaja, leijonain syöjä, neuvokas, valpas, urhoollinen ja nopea sankari, joka et ammu milloinkaan harhaan, jonka isku sattuu aina paikalleen ja joka rakastat ystäviäsi kuolemaasi saakka! Koos! Baba! On totta kuten sanotaan, että ympäri käydään ja yhteen tullaan! Katso, Natalista lähetettiin minulle vuosi sitten sana: 'Macumazahn on kuollut! Katso, maailma ei tunne enää Macumazahnia!' Ja nyt minä tapaan Macumazahnin, ystäväni, tässä haisujen paikassa. Vanhan shakaalin harja on harmaantunut, mutta hänen näkönsä on vielä tarkka ja hänen hampaansa terävät, vai mitä? Ha-haa, Macumazahn! muistatko kun ammuit tuota raivostunutta puhvelia keskelle otsaa — muistako —"
Olin kuunnellut vaieten, koska huomasin, että hänen juhlallinen puheensa näytti vaikuttavan edullisesti noihin viiteen wakwafiin, jotka kaikesta päättäen ymmärsivät hiukan hänen sanojaan, mutta nyt minä arvelin olevan sopivinta lopettaa hänen purkauksensa. En vihaa mitään niin kuin tätä zulujen äärimmäisen liioiteltua kehumista.
"Ole vaiti!" sanoin minä. "Onko meluava kielesi ollut kahleissa siitä saakka kuin viimeksi sinut näin, koska se nopeudellaan aivan hämmästyttää minut? Miten olet täällä näiden miesten mukana — sinä, joka olit viime kerralla tavatessamme zulujen päällikkö? Kuinka olet joutunut näin kauas kotoasi ja muukalaisten pariin?"
Umslopogaas nojasi peloittavaan tapparaansa, jonka varsi oli tehty valkoisen sarvikuonon sarvesta ja hänen julmat kasvonsa synkkenivät.
"Isäni", vastasi hän, "minulla on sinulle hiukan puhuttavaa, jota en voi sanoa näiden alhaissyntyisten (umfagozana) läsnäollessa", ja hän katsahti wakwafeihin, "mutta niin paljon voin sanoa, että eräs nainen petti minut ja häpäisi kunniallisen nimeni — niin, minun oma vaimoni, eräs pyöreäposkinen tyttö, petti minut katalasti. Viholliseni hän vietteli kimppuuni, mutta minä raivasin tieni heidän ruumiidensa yli. Tämä tapparani, Inkosi-kaas, jonka isäni varmaankin vielä hyvin muistaa, välähti vain kolmesti — kerran oikealle, kerran vasemmalle ja kerran eteenpäin, ja kolme miestä, jotka olivat tulleet minua murhaamaan, vaipui veriinsä kotini kynnykselle. Sitten minä pakenin ja kuten isäni tietää juoksen minä vielä vanhanakin nopeasti kuin sassabyantilooppi [Afrikan nopein eläin. — A.Q.] ja ei ole miestä, joka minut saavuttaisi, kun olen kerran edelle päässyt. Niin lähdin ja takanani syntyi hirmuinen meteli.
"Omasta majastani pakenin ja tapahtui niin, että hän, joka oli minut pettänyt, oli lähteelläni juomassa. Hiivin hänen taaksensa kuin kuoleman varjo, heilautin kirvestäni ja katso! hänen päänsä putosi suoraan lähteeseen. Siten minä käännyin pohjoista kohti ja vaellettuani kolme kuukautta yötä päivää pysähtymättä ja levähtämättä minä kohtasin valkoisen metsästäjän, jonka kuoltua tulin tänne hänen palvelijainsa keralla.