"Mitään en ole tuonut mukanani. Minä, joka olen ylhäistä syntyperää, tuon kuuluisan Chaka-kuninkaan jälkeläinen, kirveskansan päällikkö ja Nkomabakosin rykmentin komentaja, olen nyt koditon kulkuri. Mukaani otin vain tämän kirveeni, jonka voimalla kirveskansaani hallitsin. Karjani on nyt jaettu ja kauniit vaimoni on ryöstetty ja lapseni eivät tunne kasvojani enää, mutta tällä kirveelläni" — hän pyöritti peloittavaa asettaan päänsä ympäri niin että ilma vinkui — "minä vielä kerran avaan onnen tieni. Olen puhunut."
"Umslopogaas", sanoin minä pudistaen päätäni, "minä tunnen sinut vanhastaan. Syntyperästäsi olet aina ollut ylpeä ja kunniastasi arka, mutta nyt olet menetellyt kovin ajattelemattomasti, pelkään minä. Kun vuosia sitten suunnittelit kapinaa Cetywajoa, Pandan poikaa vastaan, niin minä varoitin sinua ajoissa ja sinä kuuntelit neuvoani ja pelastuit. Mutta nyt, kun en ollut sinun lähelläsi, olet kaivanut kuopan itsellesi. Eikö niin? Mutta tehtyä ei voida tekemättömäksi saada. Voiko kukaan sanottua sanaa palauttaa ja kuollutta henkiin virvoittaa? Aika kaikki haavat parantaa. Unohda sinäkin, Umslopogaas, kärsimäsi vääryydet ja koeta oppia ajattelemaan, että kostoa hautomalla et niiden muistoa suinkaan lievennä.
"Umslopogaas, minä tiedän, että sinä olet suuri soturi kuninkaallista sukua ja uskollinen kuolemaan saakka. Zulu-maassakin, jossa kaikki miehet 'ovat urhoolliset, sanottiin sinua 'lahtariksi' ja iltaisin kerrottiin nuotioiden ympärillä urotöitäsi ja ihailtiin verratonta väkevyyttäsi. Kuule nyt mitä sanon. Sinä näet tämän pitkän miehen, joka on ystäväni", ja minä viittasin Curtikseen; "hän on yhtä kuuluisa soturi kuin sinäkin ja vertaisesi väkevyydessä. Hänen nimensä on Incubu. Näet toisenkin ystäväni, jolla on pyöreä vatsa, vilkkaat silmät ja miellyttävät kasvot. Hänen nimensä on Bougwan (silmälasiniekka) ja hän on totisesti hyvä ja uskollinen toveri ja kuuluu omituiseen heimoon, joka asustaa veden päällä kelluvissa majoissa.
"Nyt me kolme olemme matkalla sisämaahan ja aiomme kulkea Dongo Egeren ohi, sivuuttaa valkoisen vuoren (M:t Kenian) ja tunkeutua kauas tuntemattomiin erämaihin sen takana. Emme tiedä mihin joudumme; himoamme vain jaloa riistaa ja seikkailuja ja haluamme nähdä jotakin uutta, sillä olemme kyllästyneet kotioloihin ja alati samaan ympäristöön. Tuletko mukaamme? Saat olla lähin miehemme ja palvelijaimme päällikkö, mutta matkan vaiheista en tiedä mitään sanoa. Ehkä emme palaakaan enää, vaan sorrumme erämaiden lukemattomiin vaaroihin. Mutta voihan toisinkin käydä. Kerran ennenkin me kolme lähdimme seikkailuja etsimään ja otimme mukaamme aivan sinun kaltaisesi miehen — erään Umbopan, joka on nyt suuren ennen tuntemattoman maan kuningas, ja hänellä on noin kuusikymmentätuhatta töyhtöpäistä urhoollista soturia. Antaudutko onnettaren johdettavaksi ja tulet mukaamme, vai pelkäätkö sinä, Umslopogaas?"
Vanha päällikkö hymyili. "Et ole aivan oikeassa, Macumazahn", sanoi hän. "Olen vehkeillyt aikani, eikä kunnianhimoni ollut onnettomuuteni ainoa syy, vaan nuoren naisen kauniit kasvot, minkä häpeäkseni tunnustan. Mutta olkoon. Vai niin, nyt ollaan siis menossa virkistämään vanhoja muistoja, Macumazahn, kun Zulu-maassa ennen yhdessä taistelimme ja metsästimme. Minä tulen mukaanne. Käyköön miten käy, muusta en välitä, kunhan iskut putoilevat lujasti ja taajaan ja hurme punaisena huppelehtii. Minä vanhenen, Macumazahn, minä vanhenen, enkä ole vielä tapellut tarpeekseni!
"Olen kuin olenkin soturi; katsopas arpiani", ja hän osoitti rintaansa, käsiään ja jalkojaan, jotka olivat täynnä lukemattomia arpia. "Katsopas tätä reikää päässäni; kerran olivat aivoni pursuta siitä ulos, mutta kuitenkin minä elän, ja mies, joka reiän löi, iski silloin viimeisen iskunsa. Tiedätkö, Macumazahn, montako miestä minä olen iskenyt hengiltä rehellisessä kaksintaistelussa? Katsopas tänne", ja hän viittasi tapparansa sarvikuonon sarvesta tehtyyn varteen, jossa oli monta riviä säännöllisiä pykäliä. "Laskehan pykälät, Macumazahn — eikös niitä ole sata ja kolme — ja siinä on vasta ne, joiden mahat olen sivaltanut auki. [Zulut aukaisevat aina tappamansa vihollisen vatsan. Elleivät he sitä tee, vaivaa heitä taikauskoinen pelko, että he paisuvat samoin kuin tuo kuollut, jonka he surmasivat. — A.Q.] Muita en ole milloinkaan laskenutkaan, mutta niiden lukumäärä on monin verroin suurempi."
"Ole jo vaiti", sanoin minä, sillä minä huomasin, että hänen verenhimoinen luontonsa alkoi lainehtia; "emme halua nyt kuulla veritöittesi luetteloa. 'Lahtariksihan' sinua sanotaankin ja totisesti oletkin nimesi arvoinen. Jos tulet meidän mukaamme, niin muista, että me tappelemme vasta silloin kun kimppuumme hyökätään. Kuule, me tarvitsemme muutamia palvelijoita ja nuo miehet" — minä viittasin wakwafeihin, jotka olivat keskustelumme aikana siirtyneet hiukan loitommaksi — "eivät tahdo tulla."
"Eivät tahdo tulla!" ärjäisi Umslopogaas; "kuka koira tohtii sanoa, etteivät he tahdo tulla, kun isäni käskee? Sinäkö?" ja yhdellä hyppäyksellä hän ponnahti wakwafin eteen, jota olin ensin puhutellut, ja riuhtaisi hänet luokseni. "Sinä koira!" ärjyi hän ravistaen miestä niin että hampaat helisivät, "sanoitko sinä, ettet tahdo lähteä isäni mukaan? Sanopas se vielä kerran, niin minä jauhan nuuskaksi sinut ja kumppanisi", ja hänen pitkät sormensa kiertyivät miehen kaulan ympärille. "Oletko unhottanut, miten veljesi kävi?"
"En", läähätti wakwafi. "Me seuraamme valkoista miestä."
"Valkoista miestä!" ärhenteli Umslopogaas teeskennellyn raivoisasti, mikä olisi hyvin vähäisellä yllytyksellä kiihtynyt todelliseksi. "Kenestä sinä julkea koira oikein puhut?"