"Mahtavaa päällikköä, tarkoitan."
"Kas niin", sanoi Umslopogaas rauhallisesti ja hellitti otteensa niin äkisti, että mies kellahti selälleen; "sitähän minäkin."
* * * * *
"Tuolla Umslopogaasilla näyttää olevan erinomaisen suuri siveellinen vaikutusvalta kumppaneihinsa", huomautti Good myöhemmin vakavasti.
II.
MUSTA KÄSI.
Lähdimme siis Lamulta ja kymmenen päivän kuluttua me leiriydyimme monien seikkailujen jälkeen Charra-nimiseen paikkaan Tana-joella. Olimme muun muassa käyneet eräässä rauniokaupungissa, joita on useampia tällä rannikolla. Nämä rauniot ovat äärettömän vanhat, luullakseni lähtöisin vanhan testamentin ajoilta, jolloin Intian ja Itä-Afrikan koko kauppa kulki tätä tietä, ja laajuudestaan ja suurten moskeain ja kivirakennusten jäännöksistä päättäen ne ovat olleet väkirikkaita ja tärkeitä kaupunkeja. Nyt ne ovat vain soraläjiä — orjakauppa niiden loiston lopetti — joiden pimennoissa leijona öisin hiipii. Raunioiksi sortuneissa käytävissä, joissa muinoin mahtavat kauppiaat sen aikuisen sivistyneen maailman kaikilta kulmilta toisensa tapasivat, kajahtelee nyt erämaan kuninkaan peloittava karjunta, ja viidakon valtaamilla kaduilla, joilla muinoin sankat ihmisjoukot melusivat, kuuluu vain hyypiän kaamea huuto.
Raunioissa, joita kävimme katsomassa, huomasimme erään tiheää viidakkoa kasvavan kunnaan juurella kaksi mitä kauneinta porttikäytävän pylvästä, jotka olivat aivan köynnöskasvien peitossa. Niiden leikkauksilla koristetut päät olivat aivan erikoiset ja minua harmittaa vieläkin, etten voinut ottaa niitä mukaani. Kuten jo sanoin olivat pylväät luultavasti kaunistaneet jotakin palatsia, josta ei ollut enää jälkeäkään näkyvissä, mutta jonka raunioille tuo metsäinen kunnas oli todennäköisesti muodostunut.
Nuo kaupungit olivat kukoistaneet aikansa ja olivat nyt Niniven ja Babylonin jäännösten kaltaiset. Samoin käy kerran Lontoon ja Parisinkin, sillä kaikki on katoovaista eikä mikään kestä ikuisesti. Tämä laki on heltymätön. Avaruudet, maailmat, valtameret, vuoret, joet, valtakunnat, naiset, miehet — kaikki katoavat aikanaan. — Elämä ei pysähdy eikä kukaan voi vitkastella tiellä ja estää kehityksen kulkua joko elämää tahi kuolemaa kohti. Kohtalo, tuo tuima järjestyksen valvoja, vie meitä kukkulaa ylös ja toista alas, tasankojen poikki, kunnes lopulta syvyyden kita aukeaa eteemme ja me häivymme unhotuksen helmaan, ikuisuuden ulappaan.
Charrassa meillä sukeutui ankara riita kantajain kanssa, jotka olivat sitoutuneet seuraamaan meitä siihen saakka. Kaikin mahdollisin keinoin he koettivat kiristää suurempaa palkkaa kuin oli sovittu, ja kun emme suostuneet heidän vaatimuksiinsa, uhkasi heidän johtajansa usuttaa masait kimppuumme. Samana yönä hän hiipi tiehensä vieden mukanaan kaikki kantajamme, jotka varastivat melkein kaikki heidän haltuunsa uskotut tavarat. Ampuma-aseemme ja muut tärkeimmät matkatavaramme olivat onneksi noiden viiden wakwafin huostassa, joten ne säilyivät. Kantaja-roistot olisivat kyllä kaikkein mieluimmin anastaneet ne, jos vain suinkin olisivat voineet. Olimme kyllästyneet kantajiin ja niitähän emme tosin enää tarvinneetkaan. Jaksoimme itsekin kuljettaa jäljellä olevat vähät kapistuksemme, mutta miten voisimme jatkaa matkaa ilman oppaita?