Umslopogaas hypähti mörähtäen kuin härkä. "Nyt, sudet!" karjaisi hän.
Rivit huojahtivat eteenpäin valtavan aallon tavoin ja alkoivat vyöryä vastustamattomalla voimalla rinnettä alas. Tappaja kiiruhti edellä Itkuntekijä koholla, ja hänen askeleensa oli nopea — niin nopea, että hän jätti soturinsa pitkän matkan jälkeensä. Galazi tunsi tantereen tärisevän, kuuli jalkojen töminän ja kääntyi katsomaan, ja samassa syöksähti Bulalio kuin hirvi hänen ohitseen. Galazi pyörähti hänen jälkeensä, ja Susi-veikot riensivät rinnettä alas noin neljän keihäänpituuden välimatkalla toisistaan.
Halakazit koettivat järjestäytyä torjuakseen hyökkäyksen ja heidän keihäin ja kiivin saarrettu päällikkönsä sattui juuri vihurina eteenpäin ryntäävän Umslopogaasin tielle. Tämä painalsi suoraan kohti, ja parikymmentä keihästä suuntautui häntä vastaanottamaan, ja parikymmentä kilpeä kohosi ilmaan — aitaus, jonka läpi ei kukaan voinut elävänä tunkeutua. Mutta Bulalio oli sankari, joka kykeni suoriutumaan siitäkin — ja aivan yksinään! Katsokaa, kuinka hänen askeleensa terästyy, hän kumartuu ja nyt hän hyppää — korkealle ilmaan; hänen jalkansa hipaisevat soturien päätä ja kumahtavat kohotettuihin kilpiin. Soturit iskevät ylöspäin keihäillään, mutta hän on lennähtänyt heidän ylitseen kuin iskevä kotka — keihäiden ja kilpien muodostamassa aitauksessa on nyt kaksi päällikköä. Mutta ei kauan — Itkuntekijä on koholla, se putoaa, eikä kilpi tahi tapparakaan voi torjua sen iskua, molemmat murskautuvat ja halakazit ovat ilman päällikköä.
Kilvet kääntyvät nyt keskustaan päin. Te hullut! Galazihan on kimpussanne! Mitä se oli? Kääntykää ja katsokaa, soturit, montako luuta on ehyenä hänessä, johon Vartija osuu täydellä voimallaan. Mitä! Nyt kaatui jo toinen! Painautukaa lähemmäksi toisianne, kilpiniekat — lähemmäksi! Ah, te pakenette!
Aalto on vyörähtänyt rannalle. Kuule sen pauhua — kuule kilpien kumahtelua! Seisokaa lujina, halakazit — seisokaa lujina! Heitähän on vain kourallinen. Kas noin! Mitä! Kautta Chakan pään! Tehän väistytte, teidät työnnetään takaisin — surmanlaine leviää kohisten hietikolle — vihollinen häilyy sinne tänne kuin juuriltaan irtautunut rikkaruoho, ja joka taholta kuulunut pauhu alkaa vaimentua hiljaiseksi kohinaksi. "S'gee!" kuiskaa kohina. "S'gee! S'gee!"
Suo anteeksi, isäni. Mitä on minulla vanhalla miehellä enää tekemistä sodan hurman ja taistelun melskeen kanssa? Mutta sellaiseen taisteluun kuoleminen on kuitenkin elämää ihanampi. Olen nähnyt sellaisia taisteluja — olen nähnyt niitä paljonkin, isäni. Kylläpä siihen aikaan osattiin tapella, osattiinpa totisesti, mutta ei kukaan vetänyt vertoja Umslopogaasille, Chakan pojalle, ja hänen veriveljelleen Susi-Galazille! No niin, he pyyhkäisivät halakazit tieltään yhtä helposti kuin tyttö pyyhkii pölyn majastasi, kuin tuuli lennättelee kuihtuneita lehtiä. Taistelu ratkaistiin, ennenkuin se oli ehtinyt kunnollisesti alkaakaan, sillä vihollinen kääntyi pakoon.
Voitto ei ollut kuitenkaan vielä saavutettu. Halakazit oli lyöty avoimella kentällä, mutta heitä oli vielä elossa niin paljon, että he kykenivät puolustamaan suurta luolaa, jossa lopullisen ratkaisun täytyi niin ollen tapahtua. Sinnepä Bulalio kiiruhtikin jäljellä olevien miestensä keralla. Häneltä oli valitettavasti paljon kaatunut; mutta voisiko soturin kuolema olla sen ihanampi? Ja jäljelläolevat olivatkin oikein valioväkeä, sillä nyt he tiesivät, ettei heitä voitu helposti voittaa niin kauan kuin tappara ja nuija johtivat heitä.
He seisoivat nyt katsellen edessään kohoavaa kukkulaa, joka oli noin kolmetuhatta askelta ympärimitaten. Kukkula ei ollut korkea, mutta luoksepääsemätön, jonka äkkijyrkillä seinämillä vain kalliokaniinit ja sisiliskot saattoivat kiipeillä. Ketään ei näkynyt. Lähellä oleva kaupunkikin oli aivan autio ja kuitenkin oli maa täynnä eläinten ja ihmisten jalanjälkiä, ja vuoren sisältä kuului karjan ammumista.
"Tässä halakazien pesä nyt on", virkkoi Susi-Galazi.
"Pesäpä todellakin", sanoi Umslopogaas; "mutta miten pääsemme muniin käsiksi? Puu on oksaton."