Galazi noudatti kehoitusta ja kääntyi vasemmalle, jolloin saavuttiin laajalle aukeamalle, jonka keskellä oli kaivo ja joka oli täynnä karjaa. Hetkisen kuluttua hän kääntyi jälleen vasemmalle ja nyt tultiin suuren luolan suulle, joka oli aivan pimeä, mutta lähellä oli suuri kasa kuivia risuja, joista voitiin tehdä soihtuja.
"Tuossa on meille valoa", sanoi Galazi kasaa osoittaen, ja joka toinen mies sieppasi käteensä soihdun, jotka sytytettiin lähellä loimuavasta nuotiosta. Sitten hyökättiin sisään soihtuja heilutellen ja keihäät koholla. Halakazit iskivät vastaan viimeisen kerran, ja pian riehui luolassa raivoisa taistelu, jota ei kestänyt kuitenkaan kauan, sillä vihollisen rohkeus oli mennyt. Wow! En tiedäkään, kuinka monta vihollista tuossa taistelussa surmattiin, mutta paljon niitä oli. Umslopogaasin sotaretken jälkeen oli halakazien heimosta vain nimi jäljellä — niin perinpohjin heidät kukistettiin. Kirveskansan soturit kaahasivat vihollisen luolasta tuolle avoimelle paikalle, johon karja oli ajettu, ja siellä eläinten keskellä taistelu vihdoin taukosi.
Umslopogaas näki joukon miehiä ryhmittyneen erääseen luolan nurkkaukseen ikäänkuin suojellakseen jotakin. Hän hyökkäsi kohti Galazin ja toisten seuratessa ja näki ryhmän hajauduttua pitkän ja solakan miehen, joka nojasi kallioseinään pitäen kilpeä kasvojensa edessä.
"Pelkuri raukka!" ärjäisi hän ja löi. Tappara puhkaisi kilven, mutta ei osunut takana olevaan päähän, vaan iski helähtäen kallioon, niin että säkenet sinkoilivat. Samassa lausui suloinen ääni:
"Ah, älä tapa minua, soturi! Miksi olet minulle vihainen?"
Kilpi oli tarttunut tapparan terään ja luiskahti pitäjän kädestä, mutta äänen soinnussa oli jotakin, mikä vaikutti, ettei Umslopogaas iskenyt toistamiseen; oli kuin tuon äänen soinnahdus olisi herättänyt eloon jonkun lapsuudenmuiston hänen sydämessään. Soihtu paloi himmeästi, mutta hän ojensi sen eteenpäin voidakseen tarkastaa lähemmin tuota seinää vasten painautuvaa miestä. Puku oli miehen, mutta tuo vartalo ei ollut miehen vartalo, vaan paremminkin nuoren, kauniin naisen, joka oli väriltään melkein valkoinen. Kasvoja peittävät kädet vaipuivat hitaasti ja nyt saattoi Umslopogaas nähdä hänet selvästi. Silmät olivat kirkkaat kuin tähdet, kihara tukka aaltoili olkapäillä saakka, ja tytön koko olemus oli niin kaunis ja viehättävä, ettei sellaista ole kansamme keskuudessa toista nähty. Ja niinkuin tuo äänen sointu oli palauttanut Umslopogaasin mieleen muiston jostakin, jonka hän oli kauan sitten kadottanut, niin näyttivät nuo säteilevät silmätkin katsovan häneen Vuosikausia kestäneen pimeyden halki, ja tuo kauneus palauttavan hänelle, hän ei tiennyt oikein itsekään, mitä.
Hän katseli tyttöä, joka seisoi siinä kaikessa viehkeydessään, ja tämä tuijotti tuohon voimakkaaseen, veren punaamaan, hirveän näköiseen soturiin. He katselivat toisiaan kauan soihdun häilyvän liekin valaistessa heitä, luolan seinää ja Itkuntekijän leveätä terää taistelun riehuessa heidän ympärillään.
"Mikä on nimesi, joka olet niin kaunis katsella?" kysyi Umslopogaas vihdoin.
"Liljankukka on nimeni nyt, mutta minulla oli ennen toinenkin nimi. Olin kerran Nada, Mopon tytär, mutta sekä nimi että kaikki, joita rakastin, ovat kuolleet, ja minä menen heidän luokseen. Tapa minut ja lopeta tuskani. Suljen silmäni, etten näe suuren tapparasi välähtävän."
Umslopogaas katsoi häneen jälleen ja Itkuntekijä heltisi hänen kädestään.