"Katso minuun, Nada Mopon tytär", sanoi hän matalalla äänellä, "ja sano, kuka olen."
Tyttö katsoi ja kumartui kiihkeästi eteenpäin ja katsoi toistamiseen. Kasvojen piirteet jäykistyivät, ja niille kuvastui sanoin kuvaamaton hämmästys. "Kautta sydämeni", huudahti hän, "sinä olet Umslopogaas, veljeni, joka on kuollut ja jota ainoata minä olen rakastanut niin kuolleena kuin elävänäkin."
Umslopogaas painoi hänet povelleen ja suuteli häntä, sisarta, jonka hän oli jälleen monien vuosien kuluttua löytänyt, ja Nada suuteli häntä.
"Nyt suutelet minua", sanoi Nada, "ja äsken leikkasi tapparasi kiemuran hiuksistani hairahtuen päästäni vain sormen leveyden verran — ja vieläkin kaikuu taistelunmelske korvissani! Esitän sinulle pyynnön, veljeni, vain yhden pyynnön: anna surmaamisen tauota, kun olemme jälleen löytäneet toisemme. Halakazit on voitettu, mikä on heille aivan oikein, sillä juuri samoin hekin surmasivat ne, joiden luona ennen olin. He ovat kuitenkin kohdelleet minua hyvin pakottamatta minua naimisiin ja suojellen minua Dingaanilta, niin että säästä heidät, veljeni, jos vain voit."
Umslopogaas kääntyi ja huusi kaikuvalla äänellä, että surmaaminen sai loppua, ja seuraava käsky lähetettiin kiireesti joka taholle: "Taistelun piti heti tauota, ja jokainen, joka sen jälkeen nosti kätensä jotakin halakazia vastaan, sai maksaa hengellään tottelemattomuutensa." Soturit tottelivat, vaikka käsky annettiinkin hiukan liian myöhään, ja jäljellä olevat halakazit saivat olla rauhassa ja paeta minne tahtoivat, paitsi osa naisia ja lapsia, jotka oli päätetty viedä mukana vankeina. Ja halakazit kiiruhtivat kauas sinä yönä yhtymättä enää milloinkaan yhdeksi heimoksi, sillä he pelkäsivät Susi-Galazia, joka olisi tullut heidän päällikökseen. He hajautuivat avaraan maailmaan muukalaisten keskuuteen.
Kun soturit olivat syöneet itsensä kylläisiksi halakazien varastoista, ja karja ajettu kokoon ja vartijat sijoitettu kaikkien yllätysten varalta, keskusteli Umslopogaas kauan kahdenkesken Nada Liljan kanssa kertoen tälle kaikki kohtalonsa. Nada kertoi myös tarinansa, jonka jo tiedät, isäni, kuinka hän oli elellyt äitinsä keralla eräässä pienessä kylässä, joka maksoi veroa halakazeille, ja kuinka hänen kauneutensa maine oli levinnyt kaikkialle. Hän kuvasi, miten halakazit olivat vaatineet häntä haltuunsa ryöstäen hänet viimein asevoimalla, jolloin kylä hävitettiin ja asukkaat surmattiin, niiden mukana hänen äitinsäkin. Siitä lähtien hän oli ollut halakazien luona, jotka olivat antaneet hänelle nimen Lilja ja jotka olivat aina kohdelleet häntä hyvin ja kunnioittavasti hänen kauneutensa tähden, pakottamatta häntä naimisiin.
"Ja miksi et tahdo mennä naimisiin Nada-sisareni?" kysyi Umslopogaas.
"Olethan jo kauan sitten ollut naimaiässä."
"En tiedä", vastasi Nada katsoen maahan. "Minulla ei ole siihen halua.
Tahdon olla yksin."
"Tiedätkö, Nada", sanoi Umslopogaas hetkisen kuluttua, "miksi lähdin tälle retkelle ja miksi halakazit on tuhottu ja hajoitettu ja heidän karjansa minun saaliinani? Sanonpa sen sinulle: olin kuullut huhun kertovan eräästä Lilja-nimisestä tytöstä, naisten ihanimmasta, ja minä tulin hakemaan häntä vaimoksi Dingaanille. Saamalla sinut haltuuni tahdoin päästä sovintoon Dingaanin kanssa, ja nyt olen toteuttanut suunnitelmani."
Kuullessaan tämän Nada alkoi vavista ja purskahti itkuun. Hän vaipui maahan ja syleili Umslopogaasin polvia rukoillen liikuttavasti: "Oi, älä kohtele niin julmasti minua, omaa sisartasi. Ota tapparasi ja tapa minut, tee loppu kauneudestani, joka on niin paljon pahaa aiheuttanut, eniten kuitenkin minulle itselleni! Soisinpa, etten olisi liikauttanut päätäni kilven takana, vaan antanut tapparan tärähtää täydeltä terältä. Olenhan miehen puvussa, niin että olisin voinut kuoliakin miehen lailla. Ah! Olkoon naisellinen heikkouteni kirottu, joka pelasti minut kuolemasta häpeään!"