Kuulin kuninkaan käskyn, joka ei antanut minulle paljonkaan miettimisen aihetta, sillä tiesinhän aivan hyvin hänen tahtovan vain päästä minusta joksikin ajaksi saadakseen punoa rauhassa juonia minun kukistamiseksi eikä oikeastaan välittävän vähääkään tuosta kaukana asuvasta mitättömästä päälliköstä, joka oli tohtinut uhmata Chakaa. Halusin kuitenkin mennä, sillä minussa oli herännyt kiihkeä toivo saada nähdä tuo Bulalio, joka oli sanonut kostavansa jonkun Mopon kuoleman ja jonka urotyöt olivat sellaisia, joita Umslopogaaskin olisi tehnyt, jos olisi saanut elää. Sentähden vastasin:
"Kuulin käskysi, oi kuningas. Käskysi täytetään, vaikka lähetätpä suuren miehen pienelle asialle, oi kuningas."
"Ei suinkaan, Mopo", vastasi Dingaan. "Tunnen sisimmässäni, että tuosta kukonpojasta paisuu vielä peloittavan suuri kukko, ellei hänen helttaansa typistetä aikanaan, ja sinä, Mopo, osaat kyllä helttoja leikellä, suurempiakin."
"Kuulin käskysi, oi kuningas", vastasin toistamiseen.
Valikoituani mukaani kymmenen luotettavaa miestä minä, Mopo, lähdin sitten seuraavana aamuna taivaltamaan Kummitusvuorta kohti muistellen kulkiessani matkaa, jonka olin tehnyt kauan sitten tuota samaa tietä pitkin. Silloin kävelivät vaimoni Macropha, Nada-tyttäreni ja Umslopogaas Chakan poika, jota luultiin minun pojakseni, vierelläni. Nyt he olivat jo kaikki kuolleet, kuten luulin, ja minä taivalsin tietä yksinäni — kuollakseni pian minäkin. Siihen aikaan eivät ihmiset eläneet kauan, mutta mitäpä siitä. Olinhan kostanut Chakalle ja tyydyttänyt sydämeni.
Vihdoin saavuimme eräänä iltana tuohon yksinäiseen seutuun, johon olimme kerran yöpyneet tuona murheen iltana, jolloin Umslopogaas joutui naarasleijonan saaliiksi; kävin katsomassa luolaakin, josta hän oli penikat löytänyt, ja loin silmäyksen ylhäällä iäisesti istuvan kivivelhottaren kammottaviin kasvoihin. Olin niin murheissani, etten voinut nukkuakaan, vaan istuin koko yön valveilla katsellen kirkkaassa kuutamossa tuon kivikuvan jylhiä piirteitä ja polvien tasalle ulottuvaa synkkää metsää ihmetellen itsekseni, mahtoiko tuo metsä kätkeä Umslopogaasin ruhjotut luut.
Matkan varrella oli minulle kerrottu monta tarinaa tuosta Kummitusvuoresta, jonka rinteillä kaikki sanoivat aaveiden mellastavan sutten haahmossa, ja olivatpa toiset kuulleet siellä olevan ihmistenkin kaltaisia aaveita, esemkofuja — kuolleita, jotka oli noituuden avulla palautettu elämään jälleen. Nämä esemkofut olivat kielettömiä, sillä muuten ne olisivat huutaneet julki kaikille kuolevaisille kuoleman hirveät salaisuudet, minkätähden ne saattoivat vain itkeä ja valittaa pienten lasten lailla. Metsien hiljaisten puiden pimennoissa kuuli öisin varmasti niiden valittavan vaikerruksen: "Ai — ah! Ai — — ah!"
Sinä naurat, isäni, mutta minä en nauranut muistellessani kaikkia noita tarinoita; jos ihmisellä on kerran kuolematon henki, niin mihin tuo henki joutuu ruumiin kuoltua? Jonnekinhan sen täytyy mennä, ja olisiko niin kummallista, että se palaa katsomaan synnyinseutujaan? Noilla asioilla en ole kuitenkaan milloinkaan päätäni vaivannut, vaikka olenkin lääkäri ja tiedän yhtä ja toista aaveväestä, amatongosta. Totta puhuen minä olen nähnyt niin monta hengenlähtöä ja ollut niin monessa avullisenakin, etteivät kuolleet ole enää kyenneet herättämään minussa sen suurempaa mielenkiintoa; sittenpähän saan nähdä kaikki, kun itse astun heidän joukkoonsa.
Istuin ja katselin vuorta ja sen rinteillä kasvavaa metsää, ja yht'äkkiä kuulin kaukaa jotakin heikkoa ääntä, joka kuulosti tulevan aivan tuon metsän sydämestä. Ääni oli ensin heikko kuin kaukaa kuuluva lapsen itku, mutta paisui paisumistaan minun voimatta kuitenkaan sanoa, mitä se oli; nyt se läheni, ja samassa asia selvenikin — jotakin riistaa ajavien villipetojen ulvontaahan se oli.
Kaiku kiiriskeli rinteeltä toiselle ja sydämeni löi haljetakseen. Tuo hiljaisessa yössä kirmaava lauma ei voinut olla pieni, nyt se oli jo kunnaan toisella puolella, ja rähinä yltyi niin, että seuralaisenikin havahtuivat unestaan ja katsahtivat ympärilleen.