Samassa ilmestyi näkyviin muhkea koodoo-härkä, joka pysähtyi hetkeksi kunnaan laelle näkyen selvästi taivasta vasten ja kadoten sitten varjoon alempana. Kaikesta päättäen riensi eläin meitä kohti, ja hetkisen kuluttua me näimmekin sen laukkaavan eteenpäin pitkin hypyin. Tämän näimme myös — kunnaan laelle ilmestyi lukematon joukko harmaita ja laihoja olentoja, jotka syöksyivät eteenpäin nopeasti kuin hornan henget, kadoten varjoon, ilmestyen jälleen kuutamoon ja kadoten taas laakson pimentoon, ja lauman jäljessä juoksi kaksi toisenlaista olentoa — kaksi ihmistä.
Härkä riensi ohitsemme tuskin puolen keihäänheiton päästä, ja sen jäljessä syöksyi suunnaton lauma suuria susia, joiden kidasta tuo hirveä ulvonta kaikui. Mutta ketä olivat nuo molemmat rotevan ja jäntevän näköiset ihmismäiset olennot, jotka metsästivät sutten keralla? He juoksivat nopeasti ja äänettömästi suden hampaat otsalla hohtaen, ja suden talja hartioilla häilyen. Toisella oli kirves kädessään — terä välkkyi kuutamossa — ja toisella raskas nuija. En ole milloinkaan nähnyt kenenkään juoksevan niin nopeasti. Katso, he riensivät rinnettä alas meitä kohti, sudet jäivät jälkeen paitsi neljää; kuulimme jalkojen töminän: he tulivat, syöksyivät ohi ja häipyivät näkyvistämme lauma jäljessään. Ulvonta heikkeni metsästyksen edetessä ja häipyi viimein kuulumattomiin; ympärillämme vallitsi jälleen tyynen yön syvä rauha.
"No toverit", sanoin minä kumppaneilleni, "mikä oli tämä näky?"
Joku vastasi: "Olemme nähneet tuon vanhan velhottaren helmassa oljentelevat aaveet sekä Susi-veikot, nuo noidat — kummitusten kuninkaat!"
II.
MOPO ILMAISEE ITSENSÄ.
Valvoimme koko yön, mutta emme nähneet enää vilahdukseltakaan noita susia tahi niiden keralla olleita miehiä. Aamun sarastaessa lähetin sanan Bulaliolle, kirveskansan päällikölle, että hänen luoksensa oli tulossa kuningas Dingaanin sanansaattaja, joka halusi rauhallisesti keskustella hänen kanssaan hänen majassaan. Sanoin sananviejälle, ettei hän saanut ilmoittaa nimeäni, vaan oli hänen mainittava minua vain nimellä "Dingaanin suu." Sitten lähdin miehineni liikkeelle, sillä matkaa oli vielä pitkälti, ja lähetti oli saanut käskyn heti palata minua kohtaamaan saadakseni tietää, mitä Tappaja, tapparan haltija, oli sanonut.
Taivalsimme auringon laskuun saakka seuraten jokea, joka virtasi Kummitusvuoren juurella. Ketään emme tavanneet, mutta kerran yhdytimme erään raunioiksi sortuneen kylän, jossa oli runsaasti ruhjotuita ihmisluita, ruostuneita keihäitä, ja mustan ja valkean kirjavien häränvuotakilpien jätteitä. Tarkastelin niitä ja päättelin väreistä, että ne olivat kuuluneet sotureille, jotka Chaka oli vuosia sitten lähettänyt Umslopogaasia etsimään, mutta jotka eivät olleet milloinkaan palanneet.
"Kylläpä kävi huonosti noiden Elefantti-vainajan sotureiden", sanoin minä, "sillä luulenpa varmasti näiden kilpien olevan heidän ja heidän silmäinsä katselleen maailmaa noiden pääkallojen tyhjistä silmäkuopista."
"Nämä ovat heidän kilpiään ja nuo varmasti heidän pääkallojaan", virkkoi joku. "Mopo Makedaman poika, tämä ei ole ihmiskätten työtä. Ihmiset eivät ruhjo vihollistensa luita niin kuin nämä on ruhjottu. Wow! ei ihmiset, vaan sudet! Ja viime yönä näimme sutten metsästävän, eivätkä ne metsästäneet yksin, Mopo! Wow! Tämä maa on aaveiden temmellyspaikka!"