Jatkoimme vaieten matkaamme, ja tuon vuoren huipulla istuvan kivivelhottaren kasvot tuijottivat meihin koko ajan. Vihdoin saavuimme aukealle tasangolle ja näimme joen toisella puolella kirveskansan kylän erään kunnaan laella. Kylä oli suuri ja hyvin rakennettu, ja tasangolla käyskentelevän karjan määrää en voinut lukeakaan. Menimme joen poikki kahlaamon kohdalta, ja sitten odotimme, kunnes näimme lähettämäni miehen kiiruhtavan meitä kohti. Hän tervehti, ja minä tiedustelin kuulumisia.
"Tämän tiedän kertoa, oi Mopo", vastasi mies: "Olen nähnyt hänet, jonka nimi on Bulalio — hän on iso mies, pitkä ja jäntevä; kasvot ovat tuimat ja hänellä on aina peloittavan suuri tappara kädessään — samanlainen kuin sillä, jonka näimme viime yönä. Kun minut vietiin hänen eteensä, tervehdin minä häntä ja sanoin sanat, jotka minulle sanelit. Hän kuunteli ja purskahti sitten nauruun sanoen: 'Vie hänelle, joka lähetti sinut, terveiseni, että 'ingaanin suu' on tervetullut ja saa esittää turvallisesti Dingaanin asian. Mieluummin kuitenkin näkisin, että tulija olisi Dingaanin pää eikä vain suu, sillä silloinpa puuttuisi Itkuntekijäkin keskusteluun — erään Mopon tähden, jonka hänen veljensä Chaka murhasi. Itkuntekijällä voisi olla jotain sanomista Dingaanillekin! Mutta suu ei ole pää, niin että tulkoon suu rauhassa.'"
Hätkähdin kuullessani, että Mopon nimi oli jälleen ollut Bulalion huulilla. Oliko ketään toista, joka olisi rakastanut Mopoa noin hellästi, paitsi erästä, joka oli kuollut kauan sitten? Ehkä Bulalio puhui jostakin toisesta Moposta, sillä minä en ollut ainoa sen niminen — suuressa surujuhlassaan oli Chaka todellakin murhannut erään samannimisen päällikön syystä — kuten hän sanoi — ettei maassa tarvittu kahta Mopoa, vaikka tuo toinen Mopo itki vielä norosenaan, kun toisten silmät olivat jo kuivuneet. Miehilleni sanoin vain, että onpa tuolla Bulaliolla sisua, ja niin me sitten astuimme kylän portille. Siellä ei ollut ketään meitä vastaanottamassa, ja sisäpuolella olevat majatkin näyttivät autioilta, mutta etempää karja-aitauksesta, joka oli kylän keskellä, nousi tomua ja kuului melua, kuin siellä olisi ollut miesjoukko sotaan lähdössä. Muutamat mieheni pelästyivät luullen joutuneensa johonkin ansaan ja tahtoivat kääntyä takaisin, mutta sitten he vasta säikähtyivät, kun tullessamme karja-aitauksen portille näimme viisisataa miestä aseissa komppania komppanian vieressä, joita kaksi rotevaa miestä komensi rivien edessä häärien ja komentosanoja huudellen.
Mutta minä huusin: "Ei, ei! Älkää paetko! Rohkea esiintyminen lannistaa vihollisia. Ja jos tuo Bulalio olisi tahtonut surmata meidät, ei hänen olisi tarvinnut kutsua koolle noin suurta joukkoa. Hän on ylpeä ja tahtoo näyttää mahtiaan tietämättä, että kuninkaalla, jota me palvelemme, on komppania hänen jokaista soturiaan kohti. Astukaamme vain rohkeasti esiin!"
Jatkoimme siis matkaamme aitauksen toisessa päässä seisovaa joukkoa kohti. Meidät huomattiin samassa, ja nuo sotureitaan harjoittavat miehet tulivat meitä vastaan toistensa jäljessä kulkien. Etumaisella oli tappara olkapäällään ja toinen heilutti suurta nuijaa. Katselin tapparan kantajaa, ja, isäni, ilo kouristi sydäntäni, sillä minä tunsin hänet, vaikka siitä oli kulunut vuosia, kun hänet viimeksi näin.
Umslopogaashan se oli — kasvattini Umslopogaas eikä kukaan muu! — hän oli nyt mies parhaassa iässään, mies, jonka kaltaista ei ollut toista koko Zulu-maassa. Hän oli roteva ja tuiman näköinen, hieman hoikka varreltaan, mutta hartiat olivat leveät ja rinta muhkean kaareva. Kädet olivat pitkät ja kohtalaisen paksut, mutta nahkaa pingoittavat lihakset olivat kuin köydensolmuja; jalat olivat myös pitkät ja hyvin paksut pohkeiden kohdalta. Katse oli kuin kotkan, nenä hiukan kyömy, ja päätään hän piti hieman eteenpäin kurkotettuna kuten mies, joka aina vaanii jotakin kätkeytynyttä vihollista. Hän näytti kävelevän verraten hitaasti, mutta läheni kuitenkin yllättävän nopeasti, askel oli merkillisen liukuva muistuttaen sutta tahi leijonaa, ja Itkuntekijän sarvivartta pitelevät sormet liikkuivat koko ajan. Hänen seuralaisensa oli häntä puolta päätä lyhyempi, roteva mies hänkin, mutta varreltaan tukevampi kuin Umslopogaas. Silmät olivat pienet ja vilkuilivat taukoamatta kuin pienet tähdet, ja kasvojen ilme oli sangen hurja, etenkin kun hän irvisti tämäntästä, niin että valkoiset hampaat loistivat.
Nähdessäni Umslopogaasin olin suuressa ilossani rientää syleilemään häntä, mutta minä hillitsin mieleni, sillä hetki oli sopimaton, ja estääkseni häntä tuntemasta minua vetäisin vaippani liepeen kasvoilleni. Samassa hän seisoi edessäni tarkastellen minua terävällä katseellaan, ja minä astuin tervehtimään häntä.
"Terve sinulle, Dingaanin suu!" lausui hän kaikuvalla äänellä. "Pienipä olet niin suuren päällikön suuksi."
"Suurenkin kuninkaan ruumiissa on suu niitä pienempiä osia, oi päällikkö Bulalio, kirveskansan hallitsija, Kummitusvuoren sutten kuningas, jota muinoin sanottiin Umslopogaasiksi, Makedaman pojan Mopon pojaksi."
Kuullessaan sanat Umslopogaas hätkähti kuin yön ääniä pelkäävä lapsonen ja tuijotti minuun silmiään räpäyttämättä.