"Minä menen", sanoi Zinita. "Kaunista kohtelua todellakin! Tein sinusta päällikön ja nyt sinä uhkaat hylätä minut."
"Käteni teki minusta päällikön", sanoi Umslopogaas tyrkäten Zinitan ulos.
"On surkeata joutua naimisiin tuommoisen äkäpussin kanssa", lisäsi hän sitten huoaten raskaasti.
"Onpa niinkin, Umslopogaas, onpa niinkin, mutta sellaisia taakkojahan me miehet saamme useinkin kantaa raahustaa. Ota opiksi, poikani, ja ole niin vähän kuin suinkin naisten kanssa tekemisissä. Älä ainakaan rakasta niitä liiaksi, niin saat olla paremmin rauhassa." Sanoin sanottavani hymyillen ja toivoin, että Umslopogaas olisi pannut sanat mieleensä, sillä rakkaus naisiin vei Umslopogaasin turmioon!
Siitä on jo kauan, mutta aivan nykyisin kuulin, että Umslopogaas oli paennut pohjoiseen kodittomana henkipattona erään naisen tähden, joka petti hänet katalasti punoen sellaisen juonen, että Umslopogaasia syytettiin erään Lousta-nimisen miehen murhasta, joka oli Umslopogaasin veriveli niinkuin Galazikin oli ollut. En tiedä asiaa sen tarkemmin, mutta sen tiedän, etten näe Umslopogaasia enää milloinkaan. Häntä vaivasi sama heikkous kuin setäänsä Dingaaniakin, ja tuo heikkous on nyt saattanut hänet lopullisesti turmioon.
Kahden kesken jäätyämme istuimme hetkisen hiljaa ja minä olin kuulevinani rotan rapisuttavan katto-olkia. Sitten sanoin:
"Umslopogaas, vihdoinkin on hetki tullut ilmaista sinulle eräs salaisuus, jota olen säilyttänyt syntymästäsi saakka."
"Puhu, isäni", sanoi hän ihmetellen.
Hiivin ovelle ja katsoin ulos. Ulkona oli pimeä enkä nähnyt tahi kuullut mitään, mutta ollen varovainen mies, minä kiersin majan ympäri. Ah, isäni, kun tahdot kertoa salaisuuden, niin älä varmistu niin helposti. Ei ole kylliksi, että katsot ulos ja kierrät majasi ympäri. Tutki permanto ja tarkasta kattokin, ja kun olet tehnyt kaiken tuon, mene muualle ja kerro vasta sitten asiasi. Nainen oli oikeassa, valkoisista hiuksistani ja kaikesta viisaudestani huolimatta minä olin ajattelematon narri. Ellen olisi ollut niin typerä kuin olin, olisin savustanut katto-olkiin piiloutuneen rotan ulos, ennenkuin avasin suuni. Sillä tuo rotta oli Zinita, isäni — Zinita, joka oli pimeän suojassa kiivennyt katolle ja makasi nyt siellä korva räppänän suulla kuullen jokaisen sanamme. Oli konnantyö tehdä niin ja tekijälleen mitä turmiotatuottavin enne, mutta eiväthän naiset välitä kunniasta halutessaan saada tietää toisten salaisuuksia, ei kunniasta eikä enteistä.
Kun en nähnyt mitään, palasin majaan ja kerroin tarkasti kaikki aavistamatta, että kuolema piti meitä koko ajan silmällä naisen haahmossa majan katolla maaten. "Kuule", sanoin minä, "sinä et ole minun poikani, Umslopogaas, vaikka oletkin aina sanonut minua isäksesi. Olet arvokkaamman puun vesa."