"Älä pelkää sitä. Osaan olla vaiti." Umslopogaas poistui hetkisen kuluttua ja meni Zinitan majaan, jossa Zinita lepäsi peitteisiinsä kietoutuneena ja näytti nukkuvan.
"Tervetuloa, mieheni", sanoi hän unisesti niinkuin unesta heräten. "Olen nähnyt sinusta merkillisen unen. Sinua sanottiin kuninkaaksi ja kaikki Zulu-maan rykmentit kulkivat ohitsesi huutaen: Bayéte!"
Umslopogaas katsahti häneen tutkivasti ihmetellen, oliko Zinita mahtanut kuulla jotakin äskeisestä keskustelusta, vai oliko hän todellakin nähnyt vain unta. "Sellaiset unet ovat sangen vaarallisia", sanoi hän, "ja niiden näkijä tekee viisaimmin lukitsemalla ne sydämensä sisimpään sopukkaan, kunnes ne unhottuvat."
"Tahi täyttyvät", lisäsi Zinita, ja Umslopogaas katsoi häneen jälleen tutkivasti.
Aloitin työni heti ja lähetin urkkijat Umgugundhlovuun. Heiltä sain sitten kuulla kaikki, mitä siellä oli tapahtunut.
Dingaan oli jo käskenyt koota sotajoukon kirveskansaa vastaan tehtävää sotaretkeä varten, mutta samassa tuotiin sana, että viisisataa ratsastavaa buuria oli matkalla Umgugundhlovua kohti. Soturit tarvittiin nyt kotona ja me saimme elellä rauhassa Kummitusvuoren varjossa. Sillä kerralla buurit voitettiin, sillä Bogoza, eräs Dingaanin vakoilija, houkutteli heidät ansaan, josta he kuitenkin selvisivät verraten vähäisin vaurioin. Muutamia miehiä kaatui ja toiset pääsivät peräytymään yrittääkseen pian uudelleen, minkä Dingaan kyllä tiesi. Natalin englantilaiset ahdistivat samaan aikaan Dingaania Tugela-joella, mutta heidät lyötiin perinpohjin.
Muutamien tietäjien ja Zikali Polunaukaisijan [Zulu-kuningasten salaperäinen vihollinen, noita] kanssa minä täytin maan huhuilla, ennustuksilla ja hämärillä puheilla, ja viekkaasti menetellen minä valmistelin tuntemiani päälliköitä jotakin suurta tapahtumaa varten, joka oli pian tapahtuva. Lähettelin heille salaperäisiä, vaikeastiymmärrettäviä tervehdyksiä, jotka antoivat paljon miettimisen aihetta, ja sain heidät suostumaan tuumiini. Mutta työni sujui verraten hitaasti, sillä ystäväni asuivat useinkin kaukana toisistaan, ja toiset olivat lähteneet sotaan.
Aika kului, kunnes oli mennyt monen monta päivää siitä kun saavuimme Kummitusvuoren juurelle. Umslopogaas ei puhunut sanaakaan Zinitalle, joka piti häntä alituisesti silmällä, ja tuli päivä päivältä yhä synkemmäksi. Hän odotti Nadaa eikä Nadaa kuulunut. Vihdoin Nada kuitenkin tuli.