Eräänä iltana — ulkona oli kirkas kuutamo — istuimme minä ja
Umslopogaas majassani kahdenkesken ja juttelimme yhteisistä
puuhistamme. Keskusteltuamme niistä kylliksi rupesimme puhelemaan
Nadasta.
"Nadaa emme saa enää milloinkaan nähdä, setäseni", virkkoi Umslopogaas surullisesti. "Hän on joko kuollut tahi vankina jossakin, sillä muussa tapauksessa hän olisi ollut täällä jo kauan sitten. Olen etsinyt läheltä ja kaukaa, mutta en ole kuullut enkä löytänyt mitään."
"Ei kaikki ole menetetty, mikä on kadoksissa", vastasin minä, mutta olin sisimmässäni kuitenkin varma, että Nada oli kuollut.
Istuttuamme vaiti pitkän tovin, kuulimme äkkiä koiran haukahtavan. Nousimme ja menimme katsomaan, mikä oli havahduttanut koiran, sillä ilta oli jo myöhäinen, joten täytyi olla varuillaan. Koirahan oli voinut haukkua lepattavaa lehteä tahi yhtä hyvin voinut kuulla yön hiljaisuudessa armeijan astunnan.
Meidän ei tarvinnut kauan etsiä rauhanhäiritsijää, sillä aivan lähellä seisoi pitkä solakka mies kädessään keveä assegai ja pieni kilpi toisessa katsellen arasti ympärilleen, ikäänkuin hän olisi pelännyt herättävänsä huomiota. Kasvoja emme eroittaneet, sillä hän seisoi selin kuutamoon. Hartioilla oli repaleinen vaippa, ja jalat näyttivät olevan haavoittuneet, koska hän lepuutti niitä vuorotellen. Itse olimme majan varjossa, joten hän ei huomannut meitä. Katseltuaan hetkisen vaitiollen ympärilleen sanoi hän itsekseen omituisen sointuvalla ja pehmeällä äänellä:
"Täällä on niin paljon majoja. Mistä minä nyt tiedän, mikä on veljeni? Jos huudan, rientävät ehkä soturit paikalle, jolloin minun täytyy jälleen näytellä miehen osaa, mihin olen niin kyllästynyt. Lepään tässä aitauksen suojassa aamuun saakka; viimeaikoina olen maannut kovemmillakin vuoteilla, ja olen nyt niin matkasta väsynyt." Vieras huokaisi ja kääntyi, niin että kuu valaisi häntä suoraan kasvoihin.
Isäni, kasvot olivat Nadan, tyttäreni, jota en ollut nähnyt niin moneen vuoteen. Tunsin hänet heti, vaikka nuppu oli nyt puhjennut täyteen kukkaan. Kasvot olivat laihat ja väsyneet, mutta kauniit — niin kauniit, etten ole milloinkaan toisia sellaisia nähnyt. Nadan kauneuden laita oli nimittäin siten, että se näytti säteilevän ikäänkuin sisältäpäin, niinkuin valo kuultaa ohuen maljan läpi, ja juuri siinä hän erosikin kansamme muista naisista, jotka ollessaan kauniit ovat sitä vain lihallisesti.
Sanomaton ilo ja sääli täyttivät sydämeni katsellessani Nadaa hänen seistessään siinä kuutamossa orpona ja heikkona, jolla ei ollut paikkaa, mihin päänsä kallistaa — Nadaa, joka oli kaikista lapsistani ainoa eloonjäänyt. Viittasin Umslopogaasia pysymään piilossa ja astuin esiin.
"Hoi, mies!" huudahdin minä töykeästi, "ken olet, ja mitä tahdot?"
Nada hätkähti kuin pelästynyt lintu, mutta rohkaisi samassa mielensä ja kääntyi minuun päin ylevän arvokkaasti.