Kolmantena päivänä Umslopogaas vihdoin avasi silmänsä ja kysyi Nadaa. Sitten alkoivat voimat vähitellen palautua, ja päässä olevan haavan päälle kasvoi nahka. Mutta hänen hiuksensa olivat harmaantuneet eikä hän hymyillyt enää juuri milloinkaan, vaan tuli entistä julmemmaksi ja tuimemmaksi.
Saimme pian kuulla kaikki, mitä Zinita oli tehnyt, sillä naiset ja lapset kotiutuivat jonkun ajan kuluttua. Mutta Zinitaa ja hänen lapsiaan ei kuulunut. Eräs vakoojakin saapui luokseni Mahlabatinesta ja kertoi minulle Zinitan kohtalosta ja Dingaanin paosta.
Umslopogaasin toivuttua minä kysyin häneltä, mihin hän aikoi ryhtyä ja jatkaisinko suunnitelmani toteuttamista tehdä hänestä kuningas vai en.
Umslopogaas pudisti päätään ja vastasi, ettei hänellä ollut enää sellaisia pyyteitä. Yhden kuninkaan hän kylläkin tuhoaisi, mutta ei himoinnut enää päästä itse kuninkaaksi. Hän tahtoi vain kostaa. En ruvennut häntä suostuttelemaan, mikä olisi ollut hyödytöntä, sanoinpahan vain, että minäkin himosin kostoa. Yhdessä toimien onnistuisimme kyllä.
Kertomista olisi vielä paljonkin, isäni, mutta en tiedä, jatkanko enää? Lumi on sulanut ja juhtasi ovat täällä, löydettyinä paikasta, johon sanoin niiden kätkeytyneen, joten halunnet jatkaa matkaasi. Samoin haluan minäkin, mutta matkani on hiukan pitempi.
Kerron kuitenkin muutamin sanoin, mitä sitten tapahtui. Kuten muistanet pelastin kerran Dingaanin veljen Pandan hengen ajatellen tarvitsevani häntä tulevaisuudessa, ja nyt päätin kiihoittaa hänet Dingaania vastaan. Verisen joen taistelun jälkeen oli Dingaan kutsunut Pandan metsästysretkelle. Minä ja Umslopogaas olimme jo silloin Pandan luona hänen kylässään alisen Tugelan varrella, ja minä varoitin Pandaa noudattamasta kutsua, sillä hän itse oli riista, jonka tuhoamiseksi metsästys toimeenpantiin. Kehoitin häntä pakenemaan Nataliin kaikkine väkineen, minkä hän tekikin. Sitten aloitin neuvottelut buurien kanssa keskustellen pääasiallisesti vain heidän päällikkönsä kanssa, jonka nimi oli Ungalunkulu eli Suuri käsi. Todistin ja osoitin hänelle, kuinka roistomainen ja kavala Dingaan oli, kun taas kaikkialla tiedettiin Pandan olevan kaikinpuolin kunnollinen ja luotettava henkilö. Neuvottelujen tulos oli se, että buurit ja Panda julistivat yhdessä sodan Dingaania vastaan, minkä sodan minä aiheutin vain saadakseni kostaa Dingaanille.
Olimmeko mukana Magongon suuressa taistelussa? Olimme kyllä, isäni. Kun Dingaanin joukot työnsivät meidät takaisin, kiiruhdin minä, Mopo, Nongalazan luo, joka johti joukkojamme, ja neuvoin häntä lähettämään sanan buureille, että nyt oli niiden vuoro hyökätä. Amaboonat eivät olleet ottaneet osaa taisteluun, vaan jättivät sen meidän mustien huoleksi. Umslopogaas otti viedäkseen sanan perille ja hän raivasi Itkuntekijällä tien erään Dingaanin rykmentin sivustan halki, kunnes saapui buurein päällikön Ungalunkulun luo, ja kehoitti tätä murtamaan Dingaanin armeijan sivustan. Taistelu loppui siihen, sillä vihollinen menetti heti rohkeutensa kuullessaan valkoisten miesten yhtyneen meihin. Dingaanin joukot kääntyivät pakoon, ja me ajoimme niitä takaa surmaten vihollisia suuren joukon. Siihen loppui myös Dingaanin kuninkuus.
Mutta hän eli vielä, vaikka ei ollutkaan enää kuningas, ja niin kauan kuin hän oli elossa, ei kostonhimomme ollut tyydytetty. Lähdimme siis buurien päällikön ja Pandan puheille ja sanoimme kohteliaimmin: "Olemme palvelleet teitä hyvin ja taistelleet puolestannekin ja sallipa kohtalo vielä, että teidän suotiin voittaa. Sallikaa meidän siis lähteä ajamaan takaa Dingaania, joka on kätkeytynyt johonkin ja tappaa hänet, missä ikinä hänet kohtaammekin, sillä hän on tehnyt meille vääryyttä, ja me tahdomme kostaa."
Ungalunkulu ja Panda vastasivat hymyillen: "Menkää, lapset, ja onnistukoon etsintänne. Mikään ei voisi meitä enemmän ilahduttaa kuin sanoma, että Dingaan on kuollut." Ja he antoivat meille joukon sotureita mukaamme.
Sitten metsästimme kuningasta monta viikkoa paikasta toiseen kuten metsästetään haavoittunutta puhvelia. Kaahasimme hänet Umialozin viidakkoihin, joista hän kuitenkin pakeni edelleen tietäen, että verikostajat olivat häntä takaa-ajamassa. Kadotimme joksikin ajaksi hänen jälkensä, mutta sitten kuulimme hänen menneen Pongolojoen yli mukanaan pieni joukko sotureita, jotka olivat vielä pysyneet hänelle uskollisina. Seurasimme hänen jälkiään Kwa Myawo-nimiseen paikkaan, jossa kätkeydyimme pensaikkoon ja odotimme. Kauan ei meidän tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin näimme hänen kulkevan ohitsemme mukanaan vain kaksi soturia. Tapoimme soturit ja otimme hänet vangiksi.