MOPON JA HÄNEN KASVATTIPOIKANSA KOSTO.
Samana päivänä kun Nada kuoli, saavuin minä matkalta palatessani aamun sarastaessa kirveskansan kaupunkiin. Matkani oli onnistunut hyvin, sillä eräs mahtava päällikkö innostui heti asiaani ja lupasi tukea minua kaikin tavoin. Auringon noustessa saavuin sitten perille, ja katso, kaupunki oli autio ja tuhkana.
"Tämä on Dingaanin jälkeä", lausahdin ja kuljin sinne tänne hävitystä katsellen ja tuskasta vaikeroiden. Äkkiä kohtasin joukon miehiä, jotka olivat pelastuneet verilöylystä. He lymysivät maissivainiossa peläten vihollisen mahdollisesti palaavan, ja heiltä minä kuulin kaikki, mitä oli tapahtunut. Kuuntelin vaieten, sillä olin jo tottunut onnettomuuksiin; sitten kysyin, mihin vihollinen oli mennyt. He vastasivat, että soturit olivat kiiruhtaneet Kummitusvuorelle Susi-veikkojen ja Liljankukan jäljessä. Metsästä oli kuulunut sitten ulvontaa ja taistelun melskettä ja sitten oli kaikki hiljentynyt eikä vuorelta ollut ketään palannut; korppikotkain oli vain nähty liitelevän koko päivän vuoren vaiheilla.
"Menkäämme vuorelle", sanoin minä.
Ensin he pelkäsivät tulla, kun paikka oli niin pahamaineinen, mutta lähtivät kuitenkin vihdoin mukaani, ja me seurasimme vihollisen jälkiä arvaten pian, miten joukon oli käynyt. Vihdoin saavuimme tasanteelle velhottaren polvilla nähden paikan, jossa Susi-veikot olivat taistelleet viimeisen uljaan taistelunsa. Kaatuneista olivat vain luut jäljellä, sillä korppikotkat olivat saaneet rauhassa pitojaan pitää, tohtimatta kuitenkaan koskea Galaziin, jonka rinnan päällä tuo vanha Kuolema vielä hengissä lepäsi. Lähestyessäni ruumista nousi tuo suuri susi horjuen jaloilleen, syöksyi minua kohti harjakset pystyssä ja kita auki, mutta suistui samassa kuolleena maahan, sillä ponnistus oli ollut ylivoimainen.
Katselin ympärilleni etsien Itkuntekijää luiden joukosta, mutta kun en nähnyt sitä, virisi sydämessäni toivo, että Umslopogaas oli pelastunut. Menimme vaieten sinnepäin, missä luolan piti olla, ja siellä näimme maassa aivan sisäänkäytävän suulla miehen ruumiin. Kiiruhdin lähemmäksi >— se oli Umslopogaas, nälkään nääntyneenä ja ohimossa ammottava haava. Rinnassa, käsivarsissa ja jaloissakin oli paljon haavoja, ja kädessään hän piteli pienoista kättä — jäykistynyttä kättä, joka näkyi kiven sivulla olevasta reiästä. Tunsin käden hyvin — se oli tyttäreni Nada Liljankukan pienoinen käsi.
Nyt ymmärsin ja kumarruin tunnustelemaan Umslopogaasin sydäntä pannen samalla kotkan sulasta nykäisemäni untuvan hänen huulilleen. Sydän löi vielä heikosti ja untuva liikahti.
Pyysin seuralaisiani vääntämään kiven sivulle, mikä vihdoin onnistuikin. Valo virtasi luolaan ja siinä aivan kiven takana lepäsi tyttäreni eloton ruumis. Hiukan kuihtunut hän oli, mutta vielä kuolemassakin kaunis ja suloinen. Tunnustelin hänenkin sydäntään; se oli hiljaa, ja rintakin oli jo kylmä.
"Kuollut on kuollut", sanoin; "huolehtikaamme elävästä."
Kannoimme Umslopogaasin luolaan ja murennettuani hiukan leipää veteen minä kaasin liemen hänen kurkkuunsa. Sitten puhdistin tuon suuren haavan hänen päässään poistaen luunsirut ja asettaen vihdoin parantavista yrteistä valmistamani kääreen haavan päälle pannen kaiken taitoni liikkeelle. Olinhan parantajista taitavin, ollen izinyangain, kuninkaan lääkärein ensimmäinen, ja ellei minua olisi ollut, olisi Umslopogaas kuollut siihen paikkaan, sillä hänen loppunsa oli jo hyvin lähellä. Samassa paikassa, jossa Galazi oli häntä kerran hoidellut, minäkin palautin hänet toistamiseen henkiin. Hän ei puhunut kolmeen päivään, ja ennenkuin hän heräsi tajuntaan, kaivatin minä syvän haudan luolan permantoon. Siihen sitten hautasin Nada-tyttäreni. Peitimme hänet liljankukilla, ettei multa koskettaisi häneen, ja sitten loimme haudan umpeen. En nimittäin tahtonut, että Umslopogaas näkisi hänet kuolleena, sillä tuon näyn aiheuttamalla mielenliikutuksella olisi voinut olla mitä vakavimmat seuraukset. Umslopogaashan olisi voinut ruveta halajamaan, että hän saisi seurata lemmittyään, mikä olisi saanut kaikki ponnistukseni varmasti raukeamaan. Susi-Galazin hautasin myös luolaan ja sovitin Vartijan hänen käteensä, ja siellä he nukkuvat molemmat, Liljankukka ja Susi, viimeinkin ystävinä. Ah! Milloinkahan maailmaan ilmestyy toinen sellainen mies ja toinen sellainen tyttö?