"Aivan äsken toivoin vielä, että saisimme kuolla yhdessä, Nada", sanoi Umslopogaas, "päästäksemme yhdessä suuren Galazin luo, sinne, jossa hän nyt on. Mutta nyt on toisin. Nyt toivon, että joku löytää minut. Tahdon elää vielä hetkisen saadakseni kostaa eräälle konnalle — kostaa hirmuisesti."
"Älä puhu kostosta, armaani", sanoi Nada, "olen jo lähellä maata, jossa tappajat ja tapetut verenvuodattajat ja kostajat ovat kaikki samassa pimeydessä. Tahdon kuolla lemmen sanat korvissani ja sydämessäni helkkyen ja sinun nimesi huulillani, niin että missä hyvänsä me jälleen toisemme kohtaammekin, on lempeni heti sinua riemuiten tervehtimässä. Mutta sydämeni ääni kuiskaa minulle, ettet seuraa minua tälle viime matkalleni. Sinä elät vielä kauan kuollaksesi voittamattomana sankarina kaukana täältä erään toisen naisen puolesta. Tässä synkässä pimeydessä levätessäni näyttää minusta kuin näkisin sinun, Umslopogaas, seisovan kuolettavasti haavoittuneena, harmaantuneena ja jäntevänä Itkuntekijä korkealla, jollakin hohtavan valkoisella tiellä, joka on täynnä ruumiita. Ympärilläsi näkyy valkoihoisten naisten kauniita kasvoja ja sinulla on suuri haava pääsi vasemmalla puolella, armaani."
"Näkysi on kyllä toteutuva, jos elän", vastasi Umslopogaas, "sillä päässäni on paha murtuma vasemman ohimon lähellä."
Nada vaikeni ja oli kauan hiljaa. Umslopogaaskin oli vaiti surun ja tuskan raadellessa hänen sydäntään, kun hänen täytyi näin menettää Liljankukkansa ja vain siitä syystä, että Fakun heitto oli vienyt häneltä voimat. Hän, suurten urotöiden tekijä, ei kyennyt nyt pelastamaan lemmittyään; hän jaksoi tuskin istua selkä kiveä vasten. Suru ja epätoivo pusersivat kyyneleet hänen silmiinsä ja pari helmeä vierähti Liljankukan kädellekin. Nada tunsi niiden poltteen ja sanoi:
"Älä itke, mieheni; en ole sen arvoinen, äläkä sure kuolemaani, vaan muistele, että rakastin sinua hellästi."
Oltuaan vaiti pitkän tovin hän jatkoi, ja hänen äänensä kuului katkonaisina huohottavina kuiskauksina:
"Jää hyvästi, Umslopogaas, mieheni ja veljeni. Kiitän sinua rakkaudestasi, Umslopogaas. Nyt uinahdan viimeiseen uneeni."
Umslopogaas ei voinut vastata, vaan katseli hentoa kättä, joka lepäsi hänen omassaan. Sormet aukenivat kahdesti ja kiertyivät kahdesti hänen sormiensa ympärille, sitten käsi aukeni kolmannen kerran, muuttui väriltään harmahtavaksi, värähti ja herpaantui iäksi!
Idässä alkoi taivaanranta vaaleta. Aamu koitti.