"Kyllä, jos olisin entisissä voimissani, mutta voimmehan koettaa."
He ponnistivat voimansa äärimmilleen, mutta kivi ei liikahtanutkaan.
"Herkeä jo, Umslopogaas", sanoi Nada; "tuhlaamme vain aikaa, mikä minulla on vielä jäljellä. Puhelkaamme."
Vastausta ei kuulunut, sillä Umslopogaas oli pyörtynyt, ja Nada löi rintoihinsa luullen hänen kuolleen.
Umslopogaas virkosi kuitenkin ja sanoi hetkisen kuluttua: "Emme mahda sille mitään, menehdymme molemmat tähän, sinä sille puolelle ja minä tälle, voimatta nähdä toisiamme, sillä olen niin heikko, etten jaksa edes nousta jotakin syötävää hakemaan."
"Oletko haavoittunut, Umslopogaas", kysyi Nada.
"Olen, Nada, sain suuren reiän päähäni Dingaanin päällikön tapparasta, jolla hän heitti minua takaapäin luullessani häntä kuolleeksi. Kaaduin, enkä tiedä, kuinka kauan olen maannut tämän kiven suojassa. Päiviä luullakseni, sillä jäseneni ovat aivan puuduksissa, ja korppikotkat ovat jo raadelleet kaikki taistelussa kaatuneet, paitsi Galazin, jonka rinnalla kuoleva Kuolema lepää, hengissä vielä, nuollen veljeni haavoja ja karkoittaen korppikotkat. Korppikotkan nokkaisu herätti minut vihdoin tajuntaan, ja silloin minä laahauduin tähän. Soisinpa, etten olisi herännytkään. Makaisin mieluummin niinkuin makasin, kuin että elän juuri niinkauan kuin sinä näännyt noin, Nada, loukkuun joutuneen ketun lailla. Seuraan sinua pian, Nada."
"On kovaa kuolla näin, Umslopogaas", vastasi Nada. "Olenhan nuori ja kaunis, rakastan sinua ja toivoin saavani synnyttää sinulle lapsia, mutta kohtalo lienee näin sallinut, ja sillehän ei mitään mahda. Voimani ovat pian lopussa, kauhu ja pelko ovat jäätäneet vereni, mutta mitään tuskia en tunne. Älkäämme puhelko enää kuolemasta, muistelkaamme mieluummin lapsuutemme onnellisia päiviä, kun kuljimme käsikädessä, ja rakkauttamme, tuota onnellista aikaa sen jälkeen kuin suuri tapparasi helähti kallioon halakazien luolassa, jolloin pelkoni ilmaisi sinulle salaisuuteni. Katso, minä pujotan käteni reiästä, etkö voi suudella sitä, Umslopogaas?"
Umslopogaas taivutti haavoittunutta päätään ja suuteli Liljankukan pienoista kättä, jota hän sitten piti omassaan — loppuun saakka. He puhelivat rakkaudestaan koettaen siten unhottaa surullisen toivottoman tilansa — hän istuen ulkopuolella selkä kiveä vasten ja Nada leväten sisäpuolella kyljellään käsi reiästä pujotettuna. Umslopogaas kertoi myös taistelusta ja miten siinä oli käynyt.
"Ah!" sanoi Nada, "tämä on Zinitan työtä, Zinitan, joka vihasi minua niin katkerasti ja syystä kylläkin. Hän on varmasti käynyt Dingaanin puheilla."