Mutta mitä tämä merkitsi? Kivihän ei hievahtanutkaan. Samassa hän muisti, että hän oli sutta pelätessään koskettanut kiveen, jolloin se oli hiukan luiskahtanut ja solahtanut syvemmälle sisäänkäytävään. Umslopogaas oli kyllä kieltänyt häntä koskemasta kiveen, mutta Nada oli hädissään unhottanut varoituksen. Ehkäpä hän kuitenkin jaksaa vääntää kiven sivulle. Turha toivo! Kivi ei liikahtanut edes hiuksen vertaa. Hän oli vanki ilman ruokaa ja juomaa, kunnes Umslopogaas tulisi hänet vapauttamaan. Entä, jollei Umslopogaas tulisikaan? Silloin hänen täytyi varmasti kuolla.
Hän alkoi huutaa peloissaan mainiten Umslopogaasin nimeä. "Umslopogaas! Umslopogaas!" vastasi kaiku luolan seinistä ja siinä kaikki.
Niin, Umslopogaasia ei kuulunut, ja ravinnon puutteessa Nada heikontui päivä päivältä, kunnes kärsimykset vihdoin ikäänkuin pimensivät hänen järkensä. Tuo vainaja, josta Galazi oli kertonut hänelle, istui jälleen kolossaan lähellä luolan kattoa ja puhui hänelle, sanoen: "Galazi on kuollut! Häntä on kohdannut Vartijan kantajan kohtalo. Ja kuolleet ovat kummitussudetkin! Minä kuolin nälkään tässä luolassa, ja niinkuin minä kuolin, niin täytyy sinunkin kuolla, Nada Liljankukka! Nada Kuolontähti, jonka kauneus ja kopeus ovat kaiken tämän murhaamisen aiheuttaneet!"
Nada oli näkevinään puhujan ja kuuli nuo sanat aina tämän tästä.
Houreistaan huolimatta pani Nada merkille, että valo tunkeutui reiästä kaksi kertaa, jolloin hän tiesi ulkona olevan päivän, ja katosi kaksi kertaa, jolloin ulkona oli yö. Kun valo ilmestyi kolmannen kerran ja katosi vihdoin, havahtui hän täyteen tietoisuuteen ja tunsi olevansa jo kuolemaisillaan. Ulkopuolelta kantautui hänen korviinsa -ääni, jota hän rakasti, ja se kysyi ontosti: "Nada! Elätkö vielä, Nada?"
"Kyllä", kuiskasi hän käheästi. "Vettä, anna minulle vettä!"
Ulkopuolelta kuului rahinaa ikäänkuin suuri käärme olisi vaivalloisesti laahautunut tiehensä, ja hetkisen kuluttua ojensi vapiseva käsi reiästä pienen maljan täynnä vettä. Nada joi ja kykeni jo puhumaan, vaikka vesi tuntui polttavan kuin tuli.
"Sinäkö se todellakin olet, Umslopogaas?" sanoi hän. "Vai oletko kuollut, ja minä näen vain unta sinusta?"
"Minä se olen Nada", vastasi ääni. "Kuule, oletko koskenut kiveen?"
"Olen, valitettavasti. Mutta ehkä me saamme sen yhteisvoimin siirtymään."