Umslopogaas kuunteli, mutta ei vastannut, vaikka Fakun sanat miellyttivätkin häntä, sillä hän ei tahtonut tuhlata voimiaan turhiin puheisiin ja ilta alkoi jo hämärtää.
"Olen valmis, Dingaanin mies", sanoi hän ja kohotti tapparansa.
He kiersivät hetkisen toistensa ympäri vaanien sopivaa tilaisuutta iskeä. Faku suuntasi äkkiä tuiman iskun Umslopogaasin päätä kohti, ja Umslopogaas kohotti tapparansa vastaan, mutta ei saanut iskua täysin väistetyksi; rengas hänen päänsä ympärillä katkesi ja ihoonkin tuli haava.
Kipu sai Bulalion valveille, niin sanoaksemme. Hän tarttui Itkuntekijään molemmin käsin ja iski kolmasti. Ensimmäinen isku katkaisi Fakun päätöyhdön ja lennätti kilven menemään pakottaen Fakun peräytymään keihään pituuden verran, toinen meni harhaan, ja kolmannella iskulla tapparan varsi luiskahti hiukan Umslopogaasin hikisissä käsissä, niin että terä osui lappeettain Fakun rintaan. Isku osui kuitenkin täydellä voimallaan murskaten rintakehän ja lennättäen Fakun tasanteelta vuoren viettävälle rinteelle, johon hän jäi liikkumattomana makaamaan.
"Hyvä päivätyö", sanoi Umslopogaas julmasti hymyillen. "No, Dingaan, lähetä nyt toinen joukko kuolleitasi korjaamaan", ja hän kääntyi mennäkseen luolaan Nadan luo.
Mutta Faku ei ollut vielä kuollut, vaikkakin kuolettavasti haavoittunut. Hän kohottautui ja sinkosi viimeisillä voimillaan tapparansa Umslopogaasia kohti, joka oli hänet voittanut. Umslopogaas ei aavistanut mitään ja isku oli niin hyvin suunnattu, että tappara sattui häntä vasempaan ohimoon murtaen luun ja tehden suuren reiän. Faku vaipui kuolleena maahan, ja Umslopogaas heitti kätensä ylös kaatuen kuin isketty härkä ja jääden ovikivien varjoon liikkumattomana makaamaan.
Nada istui kokoonkyyristyneenä luolassa kuunnellen taistelun melskettä, joka läheni vitkalleen, sutten ulvontaa, soturien huutoja ja teräksen kalsketta. Hän istui siten koko päivän ja kuuli illalla taistelun riehuvan aivan luolan edessä, vaimentuvan ja vihdoin taukoavan kokonaan. Hän kuuli Susi-veikkojen huudot, kun he ilmoittivat toisilleen kaatuneiden lukumäärän, ja Galazin kuolinhuudon: "Voitto!" Hänen sydämensä vavahti ilosta, vaikka hän tunsi, että huudossa oli ollut kuoleman kaiku. Heikkoa aseiden kalsketta kuului vielä, mutta sitten hiljeni kaikki, ja valonsäde katosi.
Kaikkialla vallitsi haudan hiljaisuus. Ei kuulunut enää miesten huutoja eikä teräksen helinää, ei sutten ulvontaa eikä riemun tahi tuskan huutoja — kaikki oli hiljaa kuin haudassa, sillä kuolema oli korjannut kaikki.
Pimeässä luolassa istuessaan koetti Nada Liljankukka rohkaista mieltään sanomalla itsekseen: "Kyllä mieheni tulee pian, tulee varmasti. Murhamiehet on tapettu — hän sitoo ensin haavansa, joita hän on ehkä saanut jonkun naarmun. Sitten hän tulee, ja hyvä onkin, että hän tulee, sillä olen jo kyllästynyt yksinäisyyteeni, ja tämä paikkakin on niin kaamea."
Mutta mitään ei kuulunut. Hän jatkoi yksinpuheluaan huutaen nyt sanat, niin että luola kaikui: "Nyt olen rohkea enkä pelkää mitään, työnnän kiven sivulle ja lähden häntä hakemaan. Tiedän aivan hyvin, ettei hän viivyttelisi, ellei hänen täytyisi hoitaa jotakin haavoittunutta, ehkäpä Galazia. Niin, Galazi on varmasti haavoittunut. Minun täytyy mennä häntä hoitamaan, vaikka hän ei pitänytkään minusta enkä minäkään hänestä, sillä hänhän tahtoi aina tunkeutua minun ja mieheni väliin. Tuo hurja susimies on naisten vihollinen, enimmän kuitenkin minun, mutta siitä huolimatta minä tahdon häntä hoitaa. Lähdenkin heti", ja hän nousi ja työnsi kiveä.