Harry, joka kuten sanoin oli tavattoman käytännöllinen poika, kehoitti Pharaoh'ta menemään aituuksen ulkopuolelle kuutamoon istumaan jonkinlaiseksi syötiksi, vakuuttaen hänelle ett'ei hänellä ollut mitään pelon syytä, me tietysti tappaisimme leijonan, ennenkun tämä tappaisi hänet. Pharaoh ei kumminkaan, kumma kyllä, näkynyt pitävän tästä kehoituksesta. Hän läksi kuitenkin, hyvin suuttuneena Harryyn, joka oli tämän keksinyt.
Vaan nytpä minulle johtui mieleen jotain.
"Jupiterin nimessä!" sanoin, "onhan meillä sairas härkä. Se kuolee ennemmin tai myöhemmin, yhtä hyvin voi se olla meille hyödyksi."
No niin, noin kolmenkymmenen askeleen päässä meidän aituuksestamme, katsellessa alas kukkulalta virtaan päin, oli puun kanto, johon salama oli iskenyt monta vuotta takaperin, se oli kahden pensasryhmän välillä, jotka seisoivat erikseen noin viidentoista askeleen päässä siitä. Tähän oli hyvä sitoa härkä; siis vähän ennen auringonlaskua sairas eläinraukka talutettiin paikalle ja sidottiin sen vähääkään aavistamatta mistä syystä; ja me aloimme pitkän yötsymme, tällä kertaa ilman tulta, sillä tarkoituksemme oli houkutella leijonaa peloittamatta sitä.
Tuntikausia odotimme, pitäen itseämme valveilla nipistämällä toinen toisiamme, ja ohimennen sanoen on vallan merkillistä kuinka erilainen mielipide nipistäjällä ja nipistetyllä voi olla nipistyksen voimasta — mutta ei mitään leijonaa kuulunut. — Kuu nousi, laskeutui, viimein se meni levolle ja pimeys nielasi maan, vaan mikään leijona ei tullut meitä nielemään. Odotimme aamun valkenemiseen, emmekä uskaltaneet mennä levolle, vaan viimein monta pahaa ajatusta mielessä, koetimme nukahtaa niin hyvin kuin mahdollista, vaan huonoa se oli.
Aamulla menimme ampumaan, ei halusta eikä kutsumuksesta, olimme liian alakuloiset ja väsyneet, mutta meillä ei ollut enään ruokaa. Runsaasti kolme tuntia vaelsimme paahtavassa päivänpaisteessa etsien jotain tapettavaa, mutta ilman minkäänlaisia seurauksia. Jostain tuntemattomasta syystä metsänriista oli hyvin harvassa tällä kohdalla, vaikka ollessani täällä kaksi vuotta takaperin, täällä löytyi kaikkia suuria metsäeläimiä sarvikuonoa ja elefanttia lukuunottamatta, erittäin ylellisesti. Nyt kuljeskeli täällä ainoastaan leijonia ja luulen että ne olivat niin rohkeita ja julmia syystä että metsänriista, josta ne elävät oli ajaksi loppunut. Yleisenä sääntönä mainitaan että leijona on kylläkin ystävällinen eläin jos saa olla rauhassa, mutta nälkäinen leijona on yhtä vaarallinen kuin nälkäinen ihminen. Kuulee paljon erilaisia mielipiteitä leijonan urhoollisuudesta, mutta minun kokemukseni mukaan se hyvin paljon riippuu sen vatsasta. Nälkäinen leijona ei väisty leikin vuoksi, jota vastoin kylläinen pakenee hyvinkin pientä kuritusta.
Tavoittelimme kaikkialla, vaan emme mitään nähneet; ja viimein täydellisesti uupuneina ja pahalla tuulella käännyimme paluumatkalle, astuen äkkijyrkän kukkulan poikki. Juuri kulkiessamme vuorenselänteen yli, seisahduin, sillä noin kuudensadan kyynärän päässä minusta vasempaan, näin ylevän antiloopin (Strepsiceros kudu), joka kohotti kauniit, koukeroiset sarvensa ylös taivaan vienoa sineä kohti. Näin pitkältäkin, sillä kuten muistanette ovat silmäni hyvin tarkat, taisin selvästi nähdä valkoiset juovat sen sivulla valon siihen langetessa, ja sen suuret, terävät korvat värähtivät hyönteisten niitä kiusatessa.
No niin, vaan kuinka saavuttaisimme sen? Olisi ollut naurettavaa koettaa ampua niin pitkän välimatkan päästä, ja sitäpaitsi sekä maa että tuuli soveltui hyvin huonosti salametsästykselle. Ainoa mahdollisuus oli palata ainakin peninkulman verran, ja ilmestyä toiselle puolen antiloopia. Kutsuin Harry'n luokseni ja ilmoitin hänelle mikä minusta oli viisainta, kun äkkiä ilman vähääkään viivykettä, koodoo pelasti meidät enemmästä hämmingistä syöksyen äkkiä alas kukkulata kuin lentävä raketti. En tiennyt mikä sitä oli peloittanut, ainakaan emme me. Ehkä jokin hyena tai leopardi — tiikeri kuten me sitä siellä nimitimme — oli tuota pikaa näyttäytynyt; oli miten oli, pois se meni, enkä milloinkaan ole nähnyt metsäkauriin liikkuvan sukkelammin. Pelkään että unohdin Harry'n läsnäolon ja käytin karkeata puhetapaa, vaan minulla oli tosiaankin lieventäviä asianhaaroja. Harry seisoi katsellen kauniin eläimen juoksua. Yht'äkkiä se hävisi pensasten taakse uudestaan ilmestyäkseen viidensadan askeleen päässä meistä; verrattain samalla korkeudella. Sen siinä hyppiessä satuin katsomaan Harryyn päin, ja huomasin ällistyen että hän oli kohottanut pyssynsä olalleen.
"Sinä nuori aasi!" huudahdin, "et suinkaan vaan aikone" — ja juuri tällä hetkellä pyssy pamahti.
Minkä sitten näin on tavallaan merkillisintä mitä olen nähnyt metsästysajallani. Antiloopi oli hypähtänyt pystyyn ja harpannut kivikasan yli, etujalat koukussa ruumista vastaan. Yht'äkkiä ojentuivat jalat suonenvedontapaisesti ja se putosi jalkainsa päälle niitten jälleen letkahtaessa kokoon.