Alas putosi ylevä kauris, alas päälleen. Hetken aikaa näytti kuin olisi se seisonut sarvillaan, takajalat korkealla ilmassa, ja sitten se kaatui ja lepäsi hiljaa.
"Suuri Jumala!" sanoin, "sinä olet sattunut siihen! Se on kuollut!"
Harry oli ääneti, hän tuijotti vaan kauhistuneena senlaista ihmettä, enkä minäkään koskaan ole nähnyt moista kamalata onnen potkausta. Mieskin, mitä sitten poika, saattaisi ampua tuhatta senlaista laukausta osaamatta esineeseen, joka, huomatkaa se, juoksi ja laukkasi kallioitten yli viisiäsatoja kyynäriä; ja tässä tämä poikanen yhdellä pamauksella ainoastaan vaistoonsa luottaen, sillä hän ei tähdännyt — oli kaatanut kauriin maahan kuolleena. En tehnyt sen enempiä muistutuksia, sillä hetki oli liian juhlallinen, johdin vaan askeleemme paikalle, jossa kauris makasi. Siinä se lepäsi kauniisti ja hiljaan; ja tuossa, puolivälissä niskasta alaspäin oli pieni, sievä reikä. Luoti oli lävistänyt selkäytimen, mennen suoraan selkänikaman läpi ja ulos toiselta puolelta.
Oli jo ilta, kun leikattuamme niin paljon parasta ravintoa kauriista kuin saatoimme kantaa ja sidottuamme punaisen nenäliinan ja muutamia ruohotupsuja sen koukeroisiin sarviin, (jotka sivumennen sanoen lienevät olleet lähes viisi jalkaa pitkät), varjellaksemme sitä shakaaleilta ja korppikotkilta, palasimme lopullisesti leiriin tapaamaan Pharaoh'ta, joka oli hyvin huolissaan poissaolostamme, ja vastaanotti meidät sillä hauskalla sanomalla että toinen härkä oli kipeä. Vaan ei tämäkään kauhea uutinen voinut murtaa Harry'n ylpeyttä. Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, minä tosiaankin luulen että hän sisimmässä sydämessään luki kauriin kuoleman oman taitavuutensa ansioksi. Vaikka poika oli kylläkin aimo ampuja, oli se kumminkin naurettavaa, ja sanoinkin sen hänelle suoraan.
Lopetettuamme iltasemme, kauriin paistin (joka olisi ollut parempi jos kauris olisi ollut vähän nuorempi) rupesimme jälleen odottamaan Jim-Jim'in murhaajaa. Päätimme taas asettaa onnettoman härän, joka nyt veti viimeistä virttään, syötiksi, vaikka tuskin kykeni jaloillaan seisomaan. Pharaoh kertoi sen kaiken iltapäivää käyneen ympäri kehässä kuten nautaeläimet punataudin viimeisessä asteessa tavallisesti tekevät. Nyt se oli paikallaan ja heilutti alasvaipunutta päätään edestakasin. Me siis sidoimme sen puunkantoon kuten edellisenä yönä, tietäen että jollei leijona tapa sitä, se muutenkin kuolee ennen aamua. Vieläpä pelkäsin sen heti kuolevan, jossa tapauksessa siitä ei olisi ollut suurin hyötyä syöttinä, sillä leijona on urheilijaeläin, ja jos se ei ole kovin nälkäinen, se yleensä mieluimmin teurastaa itse ateriansa, vaikka kerran tapettuansa saaliin se palaa takasin sen luo yhä uudestaan.
Niin me siis istuimme kuten edellisenä iltana, tunti toisensa perästä, kunnes Harry viimein vaipui raskaasen uneen, ja minäkin vaikka olen tottunut tämänkaltaisiin tapahtumiin, taisin tuskin pitää silmiäni auki. Olin tosiaan juuri torkahtamaisillani kun Pharaoh antoi minulle tuuppauksen.
"Kuulkaa!" hän kuiskasi.
Olin tuokiossa hereillä ja kuuntelin voimaini takaa. Pensaskimpusta, joka oli oikealla ukkosenlyömästä kannosta, johon sairas härkä oli sidottu, kuului heikko, jyskäävä ääni, joka heti uudistui. Jotain liikkui siellä heikosti ja tuskin kuuluvasti, vaikka yön syvässä hiljaisuudessa jokainen ääni tuntuu kovalta.
Herätin Harry'n, joka paikalla sanoi: "missä se on? missä se on?" ja alkoi hosua pyssyllään sillä tavalla että härät ja me olimme suuremmassa vaarassa kuin mikään leijona.
"Ole vaiti!" kuiskasin raivoissani; ja niin sanoessani kuului matala ja ilkeä murina ja pensastosta hohti keltainen valo. Sairas luontokappale parka päästi jonkinlaisen ähkinän, hoiperteli ja alkoi vavista; taisin selvästi nähdä sen kuutamossa, joka nyt paistoi hyvin kirkkaasti, ja tunsin itseni raakalaiseksi saatettuani onnettoman eläimen senlaiseen kuolonkamppailukseen, joka nyt epäilemättä sitä odotti. Leijona, sillä se se oli, liikkui niin nopeasti ett'emme voineet edes sen liikkeitä eroittaa, vielä vähemmin ampua. Yöllä tosiaankin on aivan turhaa koettaa ampua, ellei esine ole hyvin lähellä ja seiso aivan hiljaa, sitä paitsi valo on niin pettävä ja on niin vaikeata katsella eteenpäin, että paras ampujakin useammin hairahtuu kun osuu.