"Kyllä se pian tulee takasin", sanoin, "katsele, mutta taivaan tähden elä ammu ennenkun minä käsken."
Tuskin sain nämä sanat sanotuksi kun se jo tuli, ja meni taas härän ohi koskematta siihen.
"Mitä ihmettä se aikoo tehdä?" kuiskasi Harry.
"Leikkiä sen kanssa kuten kissa hiiren kanssa, epäilen. Kyllä se kohta sen tappaa."
Niin puhuessani leijona vielä kerran vilahti pensaasta, ja tällä kertaa se hyppäsi suoraan vapisevan, kuolemaan tuomitun härän yli. Oli komeata katsella sen harppausta, se oli kuin temppu, jonka se on oppinut.
"Luulen että se on karannut sirkuksesta", kuiskasi Harry; "on hauskaa katsella sen harppauksia!"
En sanonut mitään, mutta ajattelin itsekseni että jos niin olikin, ei herra Harry voinut arvostella sitä.
Seurasi nyt pitkä väliaika; rupesin jo epäilemään sen menneen tiehensä, kun äkkiä se taas ilmestyi, ja mahtavalla hyppäyksellä tuli suoraan härän luo, tarttuen siihen käpälällään kauheasti ulvoen.
Härkä kyykistyi alas ja makasi maassa heikosti potkien. Leijona taivutti julmannäköisen päänsä ja kovalla tyytyväisyyden murinalla kaivoi pitkät, valkoiset hampaansa kuolevan eläimen kurkkuun. Nostaessaan turpaansa jälleen, oli se ihan verinen. Se seisoi vinosti meitä vastaan, nuollen verisiä leukapieliään ja päästäen jonkinlaisen mylvivän äänen.
"Nyt on aikamme tullut", kuiskasin, "ammu minun jälkeeni."