Ammuin niin hyvin kuin taisin, mutta Harry sen sijaan että olisi odottanut kuten käskin, ampui ennen minua, ja se tietysti minua kiirehti. Savun haihduttua olin ihastunut nähdessäni leijonan vyöryvän maassa härän ruumiin takana, joka peitti hänet niin kokonaan, ettemme voineet uudestaan ampua tehdäksemme lopun hänen päivistään.
"Se on valmis! se on kuollut, se keltainen paholainen!" kirkui Pharaoh voiton riemulla; ja samassa hetkessä leijona suonenvedontapaisella liikkeellä puoleksi vyöri, puoleksi hyppäsi tiheään pensastoon oikealla puolella. Ammuin sen jälkeen sen mennessä, vaan en osunut siihen sittenkään. Ainakin se pääsi pensastoon turvaan, ja sinne kerran päästyään alkoi kiljua niin kauhistuttavasti ett'en ennen moista ole kuullut. Se vinkui ja huusi tuskasta, ja sitten purkaantui oikeaan ulinaan niin että koko paikkakunta tärisi.
"No niin", sanoin, "meidän täytyy antaa sen kiljua, olisi hurjuutta tunkeutua yöllä sen jälkeen pensastoon."
Samassa hämmästyksekseni ja kauhukseni, kuului vastaava ulina virran puolelta ja vielä toinen pensaston takaa. Nähtävästi oli vieläkin leijonia ympärillämme. Haavoittunut peto enensi ponnistuksiaan kutsuakseen, kuten luulen toiset avukseen. Ja ne myös tulivat, sillä viiden minuutin kuluttua vilahtaen aitauksemme pensaitten takaa, näimme komean leijonan hyppivän meihin päin pitkän tamboukiruohon läpi, joka kuutamossa oli aivan tuleentunen ohran näköistä. Suurilla harppauksilla se tuli, ja kaunista oli sitä katsella. Noin viidenkymmenen kyynärän päässä se seisahtui hiljaa aukealla paikalla ja karjui, naaras leijona karjui vastaan, vielä kuului kolmas karjunta, ja suuri mustaharjanen leijona astui verkalleen, majesteetillisesti esiin yhtyen numero kahteen, ja nyt minä todella aloin täydellisesti oivaltaa mitä härkä oli mahtanut läpikäydä.
"Nyt, Harry", kuiskasin, "mitä hyvänsä teetkin, elä ammu, se on liian rohkeata. Jos ne jättävät meidät rauhaan, anna niitten olla."
No niin, pariskunta marssi pensastoon, jossa haavoittunut leijona nyt ulvoi kahta kiivaammin ja kaikki kolme alkoivat murista ja morata yhdessä. Sitten kuitenkin naaras lakkasi ulvomasta, ja molemmat toiset tulivat ulos taas, mustaharjanen ensiksi — tutkiakseen ympäristöä kuten luulen, ja käveli härän ruumiin luo nuuskien sitä.
"Sepä vasta olisi laukaus!" kuiskasi Harry, joka vapisi jännityksestä.
"Kyllä, kyllä", vastasin, "mutta elä ammu, ne karkaavat kaikki kimppuumme."
Harry ei sanonut mitään, mutta lieneekö se ollut nuoruuden luonnollista kiivautta, vai ehkä puhdasta uhkarohkeutta ja pahankurisuutta en voi sanoa, koska en milloinkaan ole saanut häneltä tyydyttävää selitystä; oli miten oli, sanaakaan sanomatta, varoittamatta, tai lukuunottamatta neuvojani, kohotti hän Westley Richards'iaan ja ampui mustaharjasta leijonaa, osuen sitä keveästi kylkeen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä loukattu eläin päästi hirvittävän karjunnan. Se mulkoili ympärilleen ja ulvoi tuskasta, sillä se oli pahasti vahingoittunut; ja sitten ennenkun olin voinut päästä selville mitä tehdä, suuri mustaharjanen peto, selvästi tietymätönnä tuskansa syystä, harppasi suoraan kumppaninsa kurkkuun, jonka syyksi se nähtävästi laski onnettomuutensa. Oli omituista katsella toisen leijonan silminnähtävää pelästystä tästä arvaamattomasta hyökkäyksestä. Kumoon se kaatui pahasti murahtaen, ja sen päälle karkasi mustaharjanen hirviö ja alkoi raastaa sitä. Tämä lopullisesti herätti keltaharjasen leijonan tuntoihinsa ja se kohosi pystyyn komeasti. Jaloillensa se nousi ja kamalasti karjuen ja ulvoen painiskeli vastustajansa kanssa. Ja nyt seurasi puistattava näky. Sinä tiedät kuinka kiihoittavaa on nähdä kahden suuren koiran taistelevan. Vaan koko satanen koiria ei olisi voinut näyttää puoleksikaan niin julmalta kuin nämä kaksi petoa jotka vyöryivät ja ulvoivat ja repivät toisiaan kauheassa raivossa. Ne tarttuivat toisiinsa, repivät toistensa kurkkua kunnes karva lähti tukuttain, ja punainen veri virtaili alas niitten keltaista nahkaa. Oli valtavaa ja ihmeellistä nähdä näiden suurien kissojen rääkkäävän toisiaan hurjalla ja villillä voimallaan, tehden yön kammoittavaksi sydäntä pöyristävällä karjunnallaan. Olipa suurenmoinenkin tämä kamppailu. Jonkun aikaa oli mahdotonta sanoa kuka suoriutuisi paremmin siitä, vaan viimein näin että mustaharjanen leijona, vaikka vähän suurempi, oli heikompi. Luulen melkein että haava sen kyljessä lamautti sitä. Ainakin se alkoi olla alikynnessä, joka olikin sille oikein, koska se oli päällekarkaajana. Kuitenkin tunsin sääliä sitä kohtaan, sillä se oli taistellut komean taistelun. Vastustaja tarttui lopullisesti sitä kurkkuun, ja repien ja raastaen sitä mielensä mukaan, alkoi ravistaa henkeä siitä. Yhtämittaa ne kellahtivat maahan yhdessä, mutta keltanen ei vaan päästänyt kouristustansa, ja viimein musta raukka raukesi, sen henki kulki kovasti kuorsaten ja näytti korahtelevan sieramissa, sitten se aukasi suunsa, ulisi heikosti, värähti ja kuoli.