II LUKU.
Vähän yli kaksi viikkoa oli kulunut siitä yöstä, jolloin hukutin puoli-sovereign'ia ja löysin kaksitoistasataaviisikymmentä puntaa hakiessani sitä, ja inhoittavan luolan sijaan, jolle Eldorado tuskin enään oli pilkkanimenä, aukeni eteemme aivan erilaiset näköalat kuutamon hopeiseen pukuun verhottuina. Majailimme — Harry ja minä, kaksi Kafferilaista, skotlantilaiset kuormavaunut ja kuusi härkää — suuren töyryn korkeimmalla kohdalla pensaisella seudulla. Juuri sillä kohdalla johon olimme leirimme pystyttäneet olivat pensaat kumminkin harvassa, kasvaen ympärillämme vaan kimpuissa, ja siellä täällä löytyi yksinäisiä laakalatvaisia mimosapuita. Oikealla puolella pieni joki, joka oli leikannut syvän juovan itselleen rinteen helmaan, virtasi sulosointuisesti kummun vihannan läpi, läpi kiimaheinän, kesyttömän parsaheinän ja monen muun ihanan kasvin. Virranreuna oli täällä punasta graniittia, ja vuosisatojen kärsivällisen huuhtoamisen jälkeen oli vesi kaivertanut juoksussaan muutamia suunnattomia kiviliuskoja kaukaloiden ja maljojen muotoisiksi, ja näitä me käytimme kylpypaikkoina. Ei kukaan roomalainen nainen porfyyri- ja alabasteriammeessaan voinut ihanammalla paikalla pestä itseään kuin me viisikymmentä kyynärää huonosta aitauksesta, jonka olimme mimosan piikeistä yhdistäneet vaunujen ympäri, varjellaksemme itseämme leijonain hyökkäyksistä. Siellä oleskeli useita ympäristössä, kuten näin jäljistä, vaikka emme olleet niitä nähneet emmekä kuulleet.
Pienessä mutkassa, jossa virran pyörre oli huuhtonut pois palasen maata, kasvoi reunalla hyvin kaunis, vanha mimosa. Sen alla oli suuri, sileä graniittikivi ylt'ympäri reunustettuna kiimaheinällä ja muilla sananjaloilla, luisuen hitaasti alas pieneksi puhtaasti kimelteleväksi vesiallikoksi, noin kymmenen jalkaa laajassa ja viisi jalkaa syvässä graniittiammeessa. Tälle kivelle tulimme joka aamu kylpemään, ja nämä ihanat kylvyt kuuluvat hauskimpiin metsämies-muistelmiini, samoin kuin niihin myös liittyy tuskallisimmat hetket.
Oli miellyttävä ilta, ja Harry'n kanssa istuimme tuulen puolella tulen ääressä, jolla kaksi Kafferilaista innokkaasti valmisti seipäällä paistia metsäkauriista, jonka Harry suureksi ilokseen oli tänä aamuna ampunut, ja olimme niin täydellisesti tyytyväiset itseemme ja maailmaan kuin kaksi ihmistä suinkin saattaa olla. Yö oli kaunis, ja voidakseni oikein kuvata tämän kuutamoisen erämaan puhdasta majesteettia, olisi tarpeen enemmän sanoja kuin mitä minulla on kieleni päässä. Pois ainiaaksi, pois salaperäiseen pohjoiseen, vyöryi suuri, autio valtameri, jonka ylitse hiljaisuus lepäsi. Tuolla allamme oikealla, noin peninkulman päässä virtasi laaja Oliphant virta, joka peilikirkkaana kuvasti kuun, jonka hopeainen kehä väräjöi sen pinnalla ja sitten pitkinä valoviivoina leveni ylt'ympäri vuorten ja tasankoin. Alhaalla virran reunalla kasvoi suuria tukkipuita, joiden läpi hiljaisuus juhlallisesti kohosi taivaaseen, ja yön ihanuus lepäsi niitten ylitse kuin verho. Kaikkialla hiljaisuus — hiljaisuus tähtisessä syvyydessä ja uinuvan maan kirkkaassa helmassa. Nyt, jos koskaan voisi ihmisen mielessä herätä suuria ajatuksia, ja hetkiseksi hän saattaisi unohtaa oman pienuutensa siinä tunteessa että hän on osa puhtaasta äärettömyydestä ympärillään. Hän näyttää melkein näkevän taivaan hengen, tähtien ympäröimänä astuvan alas elottomaan hiljaisuuteen, katsomaan, nyt kun yö peittää sen synnit, hairahtuneen morsiamensa, maan uinailevia kasvoja. Väliin taas hän kuulee enkeliäänien kaikua, kun henget liitelevät ja heidän humisevat siipensä laahaavat eteenpäin avaruudesta avaruuteen, tuulen valkoisten sormien leikitellessä puitten kiharoissa.
"Kuuleppas! Mitä se oli?"
Kaukaa, alhaalta virran puolelta kuului mahtavasti mylvivä ääni, sitten toinen ja vielä kolmas. Se on leijona, joka hakee ruokaansa.
Näin Harry'n vapisevan ja kääntyvän vähän kalpeaksi. Hän oli kylläkin urhea poika, vaan leijonan karjunta yöllä ensimäisen kerran juhlallisessa erämaassa on omiaan puistattamaan jokaisen poikasen hermoja.
"Leijonia, poikani", sanoin: "ne ajavat takaa saalista tuolla virran luona; mutta luulen ettei sinun tarvitse tulla levottomaksi. Olemme nyt olleet täällä kolme yötä, ja jos ne olisivat aikeessa tulla meitä tervehtimään, luulisin heidän tulleen jo ennen. Kaikessa tapauksessa sytyttäkäämme tuli."
"Tänne, Pharaoh, menkää Jim-Jim'n kanssa noutamaan vähän puita ennenkun rupeamme levolle, muuten kissat kehräävät ympärillämme ennen aamun valkenemista."
Pharaoh, suuri, jäntevä Swazi, joka oli työskennellyt kanssani "Pilgrim's Best'issä", nauroi, nousi, ojenteli itseään, ja kutsui sitten Jim-Jim'iä tuomaan kirvestä ja hihnaa ja ryntäsi kuutamossa sokuri-pensastoon, josta me muutamista kuivista puista leikkasimme polttoaineksia. Hän oli kaunis poika tavallaan, Pharaoh, ja luulen että häntä nimitettiin niin syystä että hänellä oli egyptiläinen kasvojenmuoto ja jotain kuninkaallista kerskailua olennossaan. Mutta hän oli jotensakin omituinen ja luonteensa epävakainen, ja hyvin harvat ihmiset tulivat toimeen hänen kanssansa; niinpä jos hän vaan sai tilaisuutta, hän taisi juoda kuin kala, ja juotuaan tuli hän hillitsemättömän verenhimoiseksi. Nämä olivat hänen pahat puolensa; vaan sen sijaan hän kuten useimmat Zulusukuiset heimot kiintyi erinomaisesti niihin joihin hän kerta mieltyi; hän oli työtätekevä ja älykäs mies, ja niin uskalias ja reipas toveri pulassa, ett'en toista senlaista ole tavannut.