* * * * *
Jeremiaksen valtasi vaistomainen halu paeta, päästä huomaamatta
johonkin kätköön. Mutta eikö hän sitten paraikaa ollut pakoretkellä?
Eikö hän juuri äsken paennut jotain, jota hän ei uskaltanut kohdata?
Missä maa ei polttaisi?
Hän katsoi salaa käsiään — noita käsiä, joita hän ei voinut välttää ja joitten teoista hän ei voinut vapautua, hän näki hengessä kyllääntymistä ilmaisevat kasvonsa, jotka hän oli nähnyt läpi, mutta joita hän ei kyennyt muuttamaan, näki muotonsa, olemuksensa, jota hän ei voinut yltään kirvoittaa, niin ankarasti kuin hän ponnistelikin ryömiäkseen ulos nahkoistaan.
MINÄ!
Sillä hiipivällä vastenmielisyydellä, jota hän tunsi kaikkea ja kaikkia kohtaan, oli juurensa tässä, jota hän ei voinut paeta: Minässä. Hän tunsi itsensä ulkoa ja sisältä, tunsi kaikkien tekojensa, ajatustensa, tunnelmainsa syyt, salaisimmatkin. Ilkeys, pikkumaisuus, sentimentaalisuus näkyivät liiankin selvässä päivän valossa. Se raja, missä jokainen toinen ihminen käy arvoitukseksi ja hänen menettelytapansa yllätyksiksi, sitä rajaa ei ollut olemassa hänelle — suhde minään oli jollain tavoin liian läheistä, tympäisevää. Hän inhosi itseään kuten jotain aivan liiaksi läpi nuuskittua, jotain epämiellyttävän lähentelevää ja irtipääsemätöntä.
Saadapa vain yhden ainoan kerran tunnustella toisen kädellä, haistaa toisen nenällä, nähdä toisen silmällä! Löytää nuo salaiset, rajattoman kaipuun arvoiset tiet toisen kuvitelmamaailmaan. Olla toinen kuin on — uusi ilmestys! Reageerata toisin kuin luullut sitä ennen, itkeä toista itkua, nauraa toista naurua. Toivoa jotain uutta, jotain yllättävää, odottamatonta! Nähdä mahdollisuuksia siellä, missä kaikki tiet ovat tukossa!
Lähestyttiin kaupunkia. Unelias vaunukunta heräsi eloon. Matkustajat kohentautuivat ja järjestelivät kapineitaan. He katselivat iloisen ja uteliaan näköisinä toisiinsa. Epämääräinen odotus ilmehti heidän kasvoillaan. He näyttivät kaikki tuntevan, että jokin odotti heitä. Kukaan ei jäänyt välinpitämättömäksi. Uneliaisuus oli kuin pois puhallettu, heitä kiihoitti liikkeelle lähtemisen henki. Monella heistä ei varmaankaan ollut kaupunkiin muuta asiaa kuin käydä tekemässä joitain ostoksia tai mennä lääkärille, mutta tämäkin oli jo jotain, jota ei tapahtunut joka päivä. Olihan se sentään kaupunki joka tapauksessa, ihmisvilinää, näyteikkunoita, raitiotievaunuja, elokuvateattereita, vieraita tyttöjä, matruuseja. Ja yksi ja toinen menisi kauemmaksi, kenties niin pitkälle, ettei itsekään tietänyt, minne asti, mutta tunsi sittenkin nyt olevansa toinen, äärettömän paljon merkitsevämpi henkilö kuin äskeinen, kotikylässä kulkeva… Ja tytöt olivat jo kotona salaa lukeneet lehdestä ja painaneet muistiin tuon kauan toivotun osoitteen: Onnesta ja tulevista kohtaloista ennustetaan Iso-Robertinkatu 17, porras A, ovi 45.
Tämä lähtemisen ja lapsellisen odotuksen ilmakehä ärsytti Jeremiasta. Hän yritti olla huomaamatta matkatoveriensa hommia ja välttyä heidän mielialansa vaikutelmilta. Hän istui liikkumattomana niinkuin olisi aikonut istua siinä koko ikänsä, niinkuin mitään lähtöä hänelle ei olisi ollut olemassa. Välinpitämättömänä ja perin pohjin kyllääntyneenä katseli hän ulos ikkunasta ja erotti harmaat esikaupungin rakennukset niitä näkemättä. Mutta äkkiä hän näki jotain. Korkean lankkuaidan rakenteella olevan talon edessä ja aidassa suurin, epämiellyttävin kirjaimin:
PÄÄSY SYRJÄISILTÄ KIELLETTY.
— Tämä on minua varten, ajatteli Jeremias. Kuten syrjäinen laskeutui hän vaunuista ja lähti kulkemaan hitaasti ylämäkeä.