Hänen vieressään istuva nainen liikahtelee levottomasti, huokaa kuuluvasti. Jeremias vilkaisee häneen ja huomaa, että hänen kasvonsa ovat harmaat ja hän näyttää kärsivän kauheita kipuja. Äkkiä hän oksentaa. Autobussi syöksyy eteenpäin kuurona ja sokeana. Jeremias tuntee oksettavaa löyhkää. Mutta kukaan ei näytä kiinnittävän asiaan huomiota.
— Minä näes en siedä tärinää, sanoo nainen anteeksipyytäen. Ajan ensimmäistä kertaa näin uusimuotisella kyydillä.
— Jeremias sulkeutuu vihamieliseen hiljaisuuteen.
— Teidän olisi ollut parempi matkustaa junassa, sanoo joku joukosta sävyisesti, vain jotain sanoaksensa.
— No mieluummin sitten dilisanssissa, vingahtaa Jeremias halveksivasti.
Matkustajat katsovat toisiinsa, hämillään tästä äkkinäisestä mielenpurkauksesta. Yksi ja toinen hihittää mitään käsittämättä, kuvitellen dilisanssia haukkumasanaksi.
Mutta Jeremias tuntee huojennusta. Tuo sietämätön puolustautuminen on yhdellä iskulla muuttunut hyökkäykseksi. Hän on ryhtynyt hyökkäykseen, löytänyt nyrpeydelleen johdattimen. Hän kohentautuu, luo tyynen sotapäällikön katseen yli vaunun. Hän on tietoinen, että halveksii kanssaihmisiään.
Mahtipontisuutensa tunnossa hän istuu rehevämmin, siirtää kärsimättömänä vaimon myttyjä, jotka anastavat häneltä tilaa. Hiljaisella ja nopealla, unohtumattomalla liikkeellä järjestelee sairas nainen tavaroitaan toisin, kääntää kallelleen enimmän tilaa ottavan mytyn ja jää levollisesti istumaan mitä sietämättömimpään asentoon. Hänen eleensä ei ollut nöyrä, ainoastaan ystävällinen, teeskentelemättömän hyväntahtoinen.
Tuolla eleellä, hiljaisella ja huomaamattomalla, on pelottava iskuvoima. Eikä tällä Jeremiaksella ole mitään, millä suojella itseään; hän on syvästi häpeissään. Hänen poskeaan polttaa aivan kuin olisi se saanut korvapuustin, mutta kättä, joka iskun on antanut, ei näy. Tässä on jälellä se, mikä näyttää myötämielisyyden eleeltä, ja vielä polttava punastuminen, mutta se, mitä ei näy, taistelee nyt ratkaisevan taistelun.
Sillä välin autobussi täryyttää pitkin maantietä pölypilvessä, ajaen edellään peljästyneitä lammaslaumoja ja pillastuneita varsahevosia, mukanaan tilapäinen joukko matkustajia, jotka ahtaassa vaunussa tuntevat voimakkaasti toistensa fyysillisen olemassaolon, hajun ja hiesteet, mutta jotka tuskin mitään muuta toisistaan tietävät: — villejä autobussissa! Samalla maantiellä kulkee toisia ihmisiä samanlaisissa autobusseissa, autoissa, kärryissä ja erilaisissa ajoneuvoissa. Ne ovat kulkeneet siellä sukupolvien ajat, toisissa, epämukavammissa, hontelommissa ajoneuvoissa, jalan ja hevosella, koskaan tietämättä, mitä he ovat toistensa elämään vaikuttaneet. Maantien pöly on lakaissut pois kaikki jäljet — etteivät ne olisi pelästyttämässä jälkeen tulevia, jotka niin kiireisesti ja huolettomasti rientävät odottavaa kohtaloaan vastaan.