— Niityt eivät kasva äpärettä, lisää talonpoika. Ja ruis kuivettuu ennen aikojaan.
— Entäs peruna, oi voi, päiväilee Jeremiaksen vieressä istuva vaimo.
Tänä vuonna ei kannata syödä nuoria perunoita.
— Tällaista kesää ei ole ollut miesmuistiin, virkkaa talonpoika. Tuulta ja kuivuutta kuin Venäjän maalla.
— Tulee kato, saattepas nähdä, huomauttaa joku.
Mutta sittenkään eivät he jätä Jeremiasta rauhaan. Heidän salaiset katseensa kaivelevat hänen taskujaan, työntäytyvät kiinni hänen pintaansa ja kutittavat hänen niskaansa. Hän tuntee itsensä kiusallisen paljastetuksi. Häntä arvioidaan häikäilemättä, hänen taskujaan käännellään nurin narin ja tarkastellaan luuloteltuja löytöjä. Hän tuntee olevansa ryövätty, toiset tuntevat pettyneensä. Hiljainen, katkeroitunut taistelu käy heidän ja hänen välillään — kulkijaimen.
Se ärsyttää Jeremiasta. Mutta hän ei tahdo heihin liittyä. Hän ei tahdo.
Hän tahtoo olla rauhassa omine ajatuksineen. Hän tietää, että hänellä on paljon ajateltavaa, niin paljon sellaista, mistä hänen on saatava selvyys. Niin, ehkä sitä nyt ei niin paljonkaan ole, ehkä on vain yksi ainoa asia, mutta se on niin tärkeä, että olisi kauheata, ellei hän ajoissa pääsisi siitä selvyyteen. Hän yrittää keskittää ajatuksiaan. Hän tavoittelee hätäisenä johtolankaa, jonka avulla päästä ulos labyrintistä. Hän tietää, että jossain on olemassa aukko, jossain paistaa aurinko, jossain on selvä päivä — mutta tietä ei hän voi löytää. Hän yrittää selvittää ajatuksiaan, mutta vyyhti sotkeutuu yhä pahemmin. Asiaan kuulumattomia seikkoja sähkötetään aivoihin lakkaamatta; hän hairahtuu alituiseen ajattelemaan jotain aivan toista kuin mitä hänen piti ajatella.
Hänen ei sallita ajatella rauhassa, siinä koko syy. Häntä häiritään. Kaikki ihmiset häiritsevät. Kuten nytkin esimerkiksi. Tässä hän istuu eikä toivo muuta kuin saada olla rauhassa. Mutta häntä ärsytetään. Vihjauksia, arveluita, nenäkkäitä arvosteluja hän tuntee ilmassa. Istutaan ja arvioidaan häntä. Hän aavistaa tarkoittavia, risteileviä katseita — häneen vihjaavia. Hänet pakotetaan ajattelemaan, mitä muut hänestä ajattelevat. Hän yrittää arvailla, mikä yleinen mielipide on hänestä vallalla.
Hän keksii kauhukseen monipäisen hirviön, joka yhä tuijottaa häneen ja vakoilee hänen ajatuksiaan ja seuraa hänen pienimpiäkin liikkeitään epäluuloisesti. Koko vaunukunta tuijottaa häneen. Hän näkee itsensä hirviön silmillä: naurettava. Tilanne käy mahdottomaksi.
Hän pyyhkii hikeä otsaltaan. Hän ei uskalla muuttaa ilmettä, se hänet paljastaisi. Hän kätkeytyy jäykkään, vihamieliseen naamioon ja kyyristyy kokoon suojellakseen itseään selkään kohdistuvilta katseilta.