Hän joutui sairaalloisen pakkomielikuvituksen valtaan: hän kutistui kutistumistaan, muuttui äärettömän pieneksi, avaruudessa heikosti leijaavaksi, häviäväksi pisteeksi. Hänestä tuli eksynyt sadastuhannesosa. Jokin Jeremias.
JEREMIAS MATKAA MAANTIELLÄ.
No niin, liekö hän nyt hyvin varustettu matkalleen? Ovatko hänen taskunsa täynnä toiveita ja hänen lompakkonsa varmuuksia pullollaan? Onko hänen katseensa pelottomana suunnattu vaikeuksia vastaan, jotka on voitettava, jos mieli matkan johtaa onnelliseen päätökseen?
Hän istuu puserrettuna tärisevän ja puhkuvan autobussin nurkkaan, matkalla kaupunkiin… Lihava talonpoikaisvaimo, jonka kohtalo näin on viskannut hänen tielleen yhä tuntuvammin katkeroittaakseen hänen olemassaoloaan, istuu hänen vieressään monien myttyjen ja korien ympäröimänä.
Hän näyttää olevan tyytymättömin. Se on ainoa seikka, minkä hänen matkatoverinsa voivat todeta, sillä hän ei ota osaa heidän keskusteluihinsa, jotka liikkuvat satomahdollisuuksien, tappeluitten, sairauksien ja hevoskauppojen alalla. Itse asiassa ei heillä ole minkäänlaista aavistusta, mikä omituinen matkustaja hän on ja mitä ajatuksia liikkuu tuon heidän näköpiiriinsä ulottuvan otsan sisässä. Jeremiasta tuskin huomaa, hän näyttää niin pois häipyneeltä. Hänen vaatetuksensa on ylimalkaan jonkun vaatetus, se voisi yhtä hyvin olla lainattu tai varastettu — identtisyyden salaamiseksi. Hän on joku, mutta mahdotonta sanoa kuka. Karannut vanki? Takaa ajettu hevosvaras? Murhaaja? Valepukuinen Vapahtaja?
On päivän selvää, että hän istuu tässä vaunussa ainoastaan näennäisesti. Hän näyttää siltä kuin olisi hypännyt autobussiin vain sivumennen, ei siksi, että hän olisi valinnut juuri tämän autobussin ja tämän maantien ja tämän ajan, vaan koska hänen täytyy eteenpäin, samantekevää, miten, milloin ja minne. Hän ei näytä matkustavan ei huvin eikä minkään määrätyn tarkoituksenkaan vuoksi: hän on välinpitämätön sille, mitä hänen ympärillään tapahtuu eikä ajattele sitä, mikä häntä on odottamassa määrän päässä. Hän on jännittynyt, mutta ei siitä, mikä on lähestymässä, vaan siitä, minkä hän on jättänyt taakseen ja joka kenties vainoaa häntä. Hän matkaa eteenpäin hiljaisena, sulkeutuneena, arkana, niinkuin kuljetaan silloin kuin tahdotaan jotain päästä pakoon. Jokainen vaunussa istuja vaistoaa tuon matkustajan toiseksi kuin mitä hän näyttää olevan.
Myötämatkustajat uskottelevat itselleen, etteivät he muka kiinnitä häneen mitään huomiota, eivät välitä mikä tai kuka hän on, että he tuskin huomaavat häntä.
Heidän keskustelunsa jatkuu näennäisesti hänestä välittämättä. Autonkuljettaja kiroilee lehmiä, jotka asettuvat tielle poikkipäin, pakottaen hänen tekemään uskallettuja käänteitä. Huolestunut talonpoika esittää toisenlaisia mietteitä, hän ei katso noita nälkiintyneitä maantien lehmiä autoilijan näkökannalta.
— Elukoilla on surkeaa tänä vuonna, hän sanoo.
— Niin, tämän kuivuuden saamme ensi talvena kalliisti maksaa, virkkaa seppä, jonka sekä vilja että voi on ostosalla.