Hän näki Emilia-tädissä oman itsensä, ja hän tuumi, ettei hän kenties tädin ikään tultuaan kykenisi iloitsemaan edes ruoasta. Tosin olisi hänellä enemmän »harrastuksia», ehkä enemmän »ideoita», mutta ei mitään, mikä ei murenisi silloin kuin kaikki muu murenee. Hän tunsi olevansa kuin matonen maapallon reunalla ojentamassa värisevän hienoja tuntosarviaan ulos avaruuteen, missä ideat pyörivät eteerisessä sudenkorennon karkelossa. Niihin tarrautui monta ideajyvästä — hän veti tuntosarven sisään, joka kerta yhtä innokkaana, yhtä toiveikkaasti, käänteli ja katseli saalista tuokion, tutki ja koetteli, kunnes päästi sen jälleen menemään, — tomujyväsen, pölyhiukkasen, samanlaisen kuin kaikki muutkin, vailla arvoa, vailla katoamattomuuden hohdetta. Ei hän tullut siitä sen rikkaammaksi, ei rikkaammaksi kuin Emilia-tätikään.
Hän näki tuon saman — itsetiedottomasti aavistaen — äidin katseesta, hän näki sen syvinnä niin monissa katseissa, joita hän oli kohdannut, tunnettujen ja tuntemattomien. Hän tahtoi kääntää päänsä poispäin, mutta se ei auttanut. Se katse seurasi häntä kaikkialla, kun hän oli sen kerta huomannut, joka paikassa, se asui hänessä itsessään.
Jotain raskasta laskeutui hänen ylleen, painoi hänen rintaansa. Hän tunsi, että hänen piti ponnistaa viimeiset voimansa, ettei hän menettäisi tajuntaansa.
Buffalo nauroi makeasti itsekseen, hörppi äänekkäästi kahviaan ja luki juhlallisella äänellä: »Paavi, jota eilen vaivasi pahoinvointi, on tutkituttanut itsensä henkilääkärillänsä, joka on todennut potilaan sairastavan influenssaa ja kieltänyt häneltä vastaanotot sekä määrännyt hänet vuoteeseen.»
Jeremias näki hänen ilveilevät kasvonsa ikäänkuin usvan läpi eikä oikein jaksanut käsittää hänen sanojaan.
— Aivasteleva prelaatti. Hm, subliimia ja naurettavaa, filosofeerasi
Buffalo. Niin, tuo pieni inhimillinen välttämättömyys on petollinen.
Suutarille on se luonnostaan lankeava, mutta komeuteen ei se sovellu.
Jeremias ei reageerannut. Nitschevo! — Buffalo syventyi sekalaisiin ilmoituksiin.
Jeremias tunsi maan horjuvan jalkojensa alta. Hän ei jaksanut taistella vastaan, hän liukui sille viettävälle pinnalle, missä valhe ja totuus laskevat luisua sekaisin ja missä kysymys saa mielettömän vastauksen.
— Hm, hymähti Buffalo uudelleen, kun vastausta ei kuulunut.
Jäinen kylmyys kietoutui häneen, hän tunsi jähmettyvänsä. Hän tajusi heikosti, että olemisen valtimo löi hänen ympärillään, edes häneen hipaisematta, että aurinko paistoi jossain kaukana, häntä lämmittämättä, että äänet puhuivat hänen korvaansa kantautumatta. Hän oli piste maagillisessa kehässä, joka erotti hänet kaikesta muun yhteydestä. Vain hämäränä muistona koki hän sen lämmön, mikä kerran oli häntä ympäröinyt, jonkin sylin, jonkin käden, jonkin katseen kevyen kosketuksen, yhteyden toiseen olentoon, taloon, katuun, työpaikkaan, moninaisiin tarpeisiin, mielihaluihin ja pettymyksiin, jotka nielivät tuollaisen Jeremiaksen, niinkuin meri nielee vesipisaran, suo hänelle tuhansien korvien, tuhansien silmien, tuhansien ja taas tuhansien sydämien kaipuun.