Äiti pistäytyi silloin tällöin katsomaan, kun vain pääsi. Hän tahtoi olla saapuvilla ja laulaa jonkun virren tai lukea Jumalan sanaa, jos täti tulisi tajuihinsa ja tuntisi lohdutuksen ja lievennyksen tarvetta.
Hämärissä heräsi täti todellakin tuokioksi täyteen tajuunsa. Hän loi kirkkaan katseen äitiin, joka seisoi siinä kyynelet silmissä.
— Voit kai hieman paremmin, rakas Emilia, sanoi äiti.
— Kiitos, paljon paremmin, vastasi Emilia-täti. Jaksan varmasti nousta ylös päivälliselle.
Niin vaipui hän äkkiä horrokseen taas ja alkoi heikosti kuorsata. Kyynelet valuivat äidin poskia pitkin. Hän tiesi niin hyvin, miten Emilia-täti jo viikkoja oli uneksinut jouluruoasta. Hänellähän oli oma pieni taloutensa, sillä hän ei tahtonut olla kenestäkään riippuvainen. Ja hänen ruokansa oli tietysti vaatimatonta ja yksitoikkoista, vähän puuroa, joku muna. Ainoastaan juhlatilaisuuksissa oli hän äidin vieraana. Siinä korkein, mitä elämä saattoi hänelle tarjota. Hänellä ei ollut mitään muuta odotettavaa kuin nuo harvinaiset juhla-ateriat, jolloin elämän yltäkylläisyys tulisi hänen ylleen, ikäänkuin hänkin olisi kuulunut laajempaan piiriin, missä elämä voi paisua yli välttämättömimmän rajojen, lahjoittaa ylijäämän, joka on nautinto.
Hän vaikeroi hiljaa ja avasi äkkiä silmänsä. Hän tahtoi sanoa jotain, mutta ei voinut. Otsa oli hiestä kostea, katse samea, hän kamppaili kuoleman uupumusta vastaan. Äiti kumartui hänen puoleensa.
Kuihtuneet pikku sormet nöpelsivat avuttomasti peitolla.
— Ellen jaksaisi nousta ylös, tuot sinä kai ruokaa minulle tänne, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, mutta kiireisesti, ikäänkuin peläten, ettei ehtisi sanoa tätä loppuun.
Sen jälkeen ei hän tullut enää tajuihinsa. Hän kuoli muutaman päivän perästä, rauhallisesti ja kauniisti ja valoisasti kuin lapsi. Hän oli niin pieni kuin linnunpoika ja hänen kasvonsa olivat nyt kauniit, jota ne eivät olleet koskaan hänen eläessään. Kenties palasivat ne silmänräpäykseksi, juuri vähän ennen hajoamista, siihen tilaan, mihin ne olivat aiotut.
Jeremiaksen oli vaikeampi käsittää Emilia-tädin tapaus kuin vanhan Marin. Hän saattoi kyllä hyväksyä viimeiseksi illusioniksi vanhan kirstun, jolla onnellinen sielu purjehtii yli kuoleman mustan virran, hän saattoi langeta polvilleen ja palvoa tuota kirstua kuin jotain, mitä hän itse ei voinut saavuttaa: mutta hän oli kuin puusta pudonnut ja kauhuissaan, kun ei voinut löytää hennointakaan oljenkortta, minkä varassa ahdistettu sielu olisi voinut kohota…