Äkkiä johtuivat hänen mieleensä viime joulun elämykset, jotka hän jo luuli unohtaneensa, vaatien selitystä juuri nykyisen yhteydessä. Kaksi vanhaa naista, molemmat nyt jo kuolleita, asettui hänen tielleen ja tuntui uhkaavan häntä jollain kauhealla. Hän näki raihnaisen, haudan partaalla hoippuvan ruotimummon, Marin, joulu-aaton vastaisena, suurena tulipalo-yönä. Sauna oli ilmiliekissä, mummo, joka asui saunakamarissa, tuli hengästyneenä, pelosta suunniltaan ja puolialastomana keittiöön, missä kellään ei ollut aikaa ottaa häntä hoiviinsa. Aittarakennus oli syttynyt tuleen, kellari ja maitokamari ja kaikki jouluherkut, kinkut, lipeäkala, lihahyytelöt, makkarat, kananpaistit, putingit, kuorrutetut tortut jäivät liekkien saaliiksi, — kaikki, mitä äiti oli valmistanut viikkomääriä, seisten kumarassa, polvet pöhöttyneinä, selkä kipeänä, koko raskas, väsynyt ruumis jännitettynä äärimmilleen ahertamassa lasten vuoksi, jotka palaisivat kotiin, ja siksi että niin oli tapa. — Kukaan ei ehtinyt näitä ajatella. Kaikki riensivät suojelemaan päärakennusta ja samalla suurta palveluskunnan asuinrakennusryhmää, joka oli aivan vieressä. Mutta äkkiä kiljaisi mummo — nuo kaatuvatautisen kasvot näyttivät kaksinverroin aavemaisilta roihuavan tulipalon valossa. Hän ryntäsi ulos, ja vain väkivaltaa käyttäen sai Jeremias hänet estetyksi tunkeutumasta palavaan saunaan.
Hän tahtoi pelastaa arvokkaimman, mitä hän tässä maailmassa omisti, mikä oli hänelle kalliimpaa kuin elämä: pienen kirstun, jossa oli vanhaa mielenylennyskirjallisuutta, postilloja, raamatuita ja virsikirjoja, muistoja, lahjoja joltain ystävälliseltä pastorilta tai perheenemännältä. Hän ei niitä koskaan lukenut, hän oli puolisokea eikä ollut kai koskaan oppinut muuta kuin niin ja näin tavaamaan. Mutta ne olivat toisen elämän lunnaita, sen elämän, joka ei ollut joka päiväistä vaeltamista pienestä loukosta, jota sanottiin saunakamariksi ja jossa hän sai nukkua, keittiöön, missä hän sai syödä, ne olivat kiedotut hänen elämänsä ylellisiin hetkiin, aina ripillepääsypäivästä lähtien — olivat hänelle koko elämän tarkoituksen vakuutena.
Ne olivat hänelle elämää kalliimmat, kirjaimellisesti. Samana yönä hän kuoli.
Täällä maailmassa saattaa kuolla monenmoisten asiain puolesta. Joku kuolee isänmaan puolesta, toinen vapauden, kolmas Kristuksen, neljäs köyhälistön. Ja joku kuolee pienen pölyisen kirstun puolesta, joka sisältää postilloja ja jota ei ole liikuteltu vuosikymmeniin, mutta joka on silti sanomattoman kallisarvoinen.
Illusioneja.
Kenties. Mutta eivätkö ne ole enemmän kuin totuus? Ainoa voima, mikä pitää puolensa kuolemata vastaan, poistaen sen tarkoituksettomuuden? Tehden sen jatkumiseksi, eikä lakkaamiseksi?
Jeremias-poloisesta oli Mari-mummo sankari. Jeremias saattoi nähdä hänet taivaan autuudessa sädekehä pään ympärillä, valtaistuimenaan kultakirstu, mihin oli kirjoitettu välkehtivin rubiinein:
KUOLEMA, KUSSA ON SINUN OTASI.
Seuraavana, jouluaatto-päivänä, seurasi toinen tragedia. Mutta sen päättyessä eivät mitkään riemuitsevat enkelikuorot veisanneet: kuolema on voitettu. Silloin oli matojen vuoro kerrata: multaa, multaa, multaa.
Emilia-tädin sairaus oli äkkiä saanut pahemman käänteen. Kasvoruusu rupesi ilkeästi uhittelemaan, muori menetti tajuntansa. Hän oli tavattoman pienikasvuinen, tuo Emilia-täti, mutta sangen hyvin säilynyt ikäisekseen. Sydän oli yhtä nukkemaisen soma kuin kasvotkin, sitä ei mikään intohimo eikä levottomuus ollut kiduttanut. Vanha ikäneitsyt ei tietänyt paljon elämästä eikä tullut koskaan ajatelleeksi kuolemaa; hän eli vaatimattomilla koroillaan, puuhaili päivisin yhtä ja toista pientä, ei oikein tiedetty mitä, ja nukkui öisin kuin lapsi. Vähän oli hän saanut, vähän antanut. Ajatuksia ei hänellä ollut minkäänlaisia, haalistuneita muistoja vain. Mikään ei vetänyt hänen harrastustaan puoleensa, hän ei juuri kehenkään kiintynyt, ei edes eläimiin tai lapsiin. Mutta kukkia poimi hän mielellään, ne niin koristivat huoneita. Niin, harrastusta oli hänellä kylläkin, hän oli suorastaan pirteäkin ja valpas, ja puhelias, mutta se mielenkiinto oli jonkinlaista pedanttisuutta: tarvetta nähdä kaikki oikealla paikallaan. Hän olisi voinut antaa vaikka päänsä siitä, että joku oli sanonut niin eikä näin, että renki oli kantanut kukkamaalle yhden ämpärin vettä eikä kahta, että kello oli kymmenen eikä kaksikymmentä minuuttia seitsemättä silloin kuin se ja se oli tullut vieraisille. Ja siinä oli kaikki. Nyt makasi hän kuoleman kielissä, tietämättä siitä.