Nytkin lensivät uutiset kuin tuliprojektiilit suoraan hänen sydämeensä, kun hän istui mietteissään juoden kahviaan, puolimielissään kuunnellen Buffalon huomautuksia, sillävälin kuin hänen silmänsä liukuivat palstalta toiselle, — nuo julmat tähystäjät.
Lontoo, 24. kesäkuuta (pikasähkösanoma). Lontoon —Pariisin pikalentoväylällä lentokone syttynyt tuleen ja syöksynyt alas kohta Croydonista lähdettyä. Ohjaaja sekä kahdeksan matkustajaa saaneet surmansa. — Reuter.
Niin, lennä, lennä lentäjä. Kohoa välkkyville siiville, tunne kevyen rungon värinä vihlaisuna omassa rinnassasi — lennä, pala ja syöksy alas.
Jeremias heitti sanomalehden luotaan. Hän tunsi levottomuutta, jota hän ei voinut hillitä, koska hän ei tietänyt, mistä se johtui. Oli niin ahdasta hänen ympärillään, niin täsmällisen totuttua ja hyvin järjestettyä, mutta hän ei sopinut siihen. Miksi hän istui täällä kotona toimettomana, miksi oli hän jättänyt työnsä päätä pahkaa ja tullut kotiin äidin ja Buffalon ja Toton luo? Niin, hänhän oli nähnyt liian paljon kulissien takaista, hän ei voinut sitä sietää, hän ei tullut toimeen päällikön kanssa eikä liioin tovereitten kanssa.
Nyt tulvahti se hänen ylitseen jälleen, tuo kaikki. Hän tunsi itsensä ikäänkuin tyytymättömäksi siruseksi, joka ei mihinkään sovellu ja joka turhaan etsii oikeata paikkaansa. Hän riitaantuu kaikkien kanssa, suosijoittensa, parhaimpien ystäviensä, lähimpiensä, oman itsensä — luullaan sen olevan pikkumaisuutta, mutta se on jotain muuta, se koskee jotain tärkeätä, jota kukaan ei käsitä. Silloin nousee hänessä aiheeton tyytymättömyys, hän turmelee kaiken hyvän ja kauniin itseltään — eli tyytymättömyys turmelee sen häneltä. Ja niin kääntyy se häntä itseään vastaan ja kaivautuu syvälle sieluun, maamyyrän tavoin, mahdottomana saavuttaa. Silloin se ei tunnu tyytymättömyytenä eikä vihana, vaan kyllääntymisenä, ikävystymisenä, kaipuuna. Joskus hän yrittää käsin tukkia reiän, jonka myyrä on nävertänyt hänen vaivaiseen kukkaissarkaansa, mutta se ei auta. Uusia reikiä, uusia kuoppia, uusia maanalaisia käytäviä. Maamyyrä tavoittelee hienoimpia, arimpia juuria.
Ei käy, ei käy päinsä luiskahtaa pakoon, pois omasta nahkastaan. Täytyy ottaa kaikki sellaisenaan, hyvänsä ja huononsa, koti- samoin kuin loiseläimetkin.
Mutta täytyykö sen olla niin kehnoa, niin olematonta, niin tarkoituksetonta? Eikö hän muka kuule ääniään hänkin? Eivätkö keruubi-suut laula hänelle lauluja hänen nukkuessaan? Eivätkö ne puhu hänelle toisesta olemisesta? Salaisesta, syvästä, kaikki yhteenliittävästä olotilasta, tarkoituksesta tarkoituksettomassa. Saattaisivatko ihmiset, joita hän tapaa, kohtalot, joista hän lukee, satunnaiset kohtaamiset, ohikiitävät katseet, saattaisivatko ne liikuttaa häntä siinä määrin, asettaa hänet hänen itsensä ulkopuolelle, ellei olisi olemassa jotain arvoituksellista yhteyttä.
Hänen vanha äitinsä nousi pöydästä ja lähti raskain askelin puutarhaan, missä hän teki työtä kaiket päivät, sateessa ja auringonpaisteessa, kävi loppumatonta taistelua hyönteisiä ja vahingollisia eläimiä vastaan, murehti jokaista madonsyömää kaalinlehteä, jokaista kuivettunutta leukoijaa, ja iloitsi pienimmästäkin edistyksestä, niin, yksinpä pelargoonioiden lämpöisen punaisesta loisteesta ruohokentällä. Jeremias seurasi häntä katseellaan. Ovessa loi äiti häneen viipyvän silmäyksen. Jeremias näki, että aurinko paistoi ulkona, äiti kulki kukkaisvaltakuntaansa, josta hän tulisi taas takaisin. Ja kuitenkin häntä puistatti. Tuo silmäys oli ollut sen, joka menee eikä enää tule. Vanhan, väsyneen ihmisen katse, niin valvomisesta uupunut kuin se saattaa olla vain vähän ennen sammumistaan, vastauksetta jääneitten kysymysten polttava katse, josta kirvelyä lientävät kyynelet ovat jo ehtyneet — niin yksinäinen liukuvassa äänettömyydessään. Mutta pohjalla kuitenkin tuo pelokas, hätäinen kilvoitus: Mikä on elämää kalliimpaa?
Jeremias halusi juosta hänen luokseen ja hyväillä häntä, sytyttää ilon tulen noihin anoviin silmiin, lahjoittaa niille vielä viimeisen illusionin, joka saisi ne liekehtimään. Mutta hän istui liikkumatta avuttomuutensa vankina. Mitä voimme antaa toisillemme? Saattaako tyhjällä täyttää tyhjää?
Jeremias pelkäsi hänen silmiään. Hän näki, että ne olivat hänen omat silmänsä, mutta syvemmät, kaukaisemmat, kuten vanhojen silmät ovat. Vuosien keralla vetäytyy sielu syvemmälle, pinta, jonka kevyt valoleikki on nuoren silmän kilpenä, katoaa, ja syvän kaivon pohjalta sielu kuultaa heikosti. Missä on ilo, joka taitaa tunkeutua niin syvälle ja hälventää tihentyneet varjot?